Hoksasin hesarin äskettäisen karikatyyrin idean, olkipukin kuvassa tekstinä oli ’Tervo’, kun Savon Sanomat kertoi Tervossa rakennetusta Kekriin liittyvästä olkipukista. Komea ja suuritöinen oli tuo pukki – se poltettiin paikallisessa kekrijuhlassa.

Tämä tapaus yhdistyy mielessäni entisajan ”työehtosopimuksiin”, kun kekriltä alkoi maatilan palkollisten parin viikon lomat ja uusi vuoden mittainen pesti. Pesti solmittiin jo tätä aiemmin järjestetyillä pitäjän pestuumarkkinoilla – työmarkkinat lienevät saaneet tuosta nimensä.

Kerrotaan siis, että kekrinä alkoi palveluväen vapaaviikko. Kun vuoden mittaisen edellisen pestin maalaistalossa oli syöty, juotu ja juhlittu, piiat ja rengit lähtivät vierailemaan kotiseudulleen.

Maataloissa ajankohta oli sopiva, kun kesän  kiireisimmät työt oli tehty – sato saatu korjattua ja alkoi kaamosaika, töitä oli vähän.

Kekri tai köyri oli siis juhlineen, pukkeineen ja syöminkeineen nykyinen joulumme.

Sodan jälkeen politiikassa Maalaisliitto omaksui kekrin omaksi juhlapäiväkseen. Valtakunnallista kekrijuhlaa Maalaisliitto vietti ensimmäisen kerran vuonna 1945, ja sitä alkoivat vikipedian mukaan viettää myös puolueen paikallisjaostot. Lieneekö Tervon kekrijuhla tätä myöhäisempää maalaisliittolaista perua?

Köyri määräytyi aikoinaan maataloudessa vuosittain syystöiden aikaansaannosten mukaan. Koska ne saatiin tehtyä. Tiedämme nettijutuista, että Kekrin aika alkaa alkoi Mikkelinpäivästä ja jatkui Pyhäinmiesten päivään, eli ajoittui 29. syyskuuta – pyhäinmiestenpäivään välille 31. lokakuuta – 6. marraskuuta. Siis vuonna 2019 pyhäinpäivä on 2.11.

Kekri kuului suomalaisten työnjuhlien piiriin. Se oli ilon juhla. Silloin laulettiin, leikittiin ja tanssittiin. Siitä muodostui 1800-luvulla myös palvelusväen läksiäisjuhla, jonka jälkeen heillä oli kaksi viikkoa vapaata ennen uuteen taloon siirtymistä. [poimin Wikipediaan kirjattua tekstiä] siis jouluhan tämä on ollut vanhan ajanlaskun aikaan – kirkkovuosihan päättyy ja uusi alkaa adventtina.

 

Rengin ja piian ohella entisajan maatilat työllistivät tilan alueella asuvia torppareita. He maksoivat vuokransa tekemällä päivätöitä kartanolle. Rahapalkkaa tai vastaavia etuja saaneet hellahuoneissa asuneet  perheelliset mäkitupalaiset olivat myös aiemmin tilan renkeinä ja piikoina palvelleitten tapa osallistua talon töihin. Kenties mäkitupalaiset olivat maaseudun liikaväkeä – ylimääräistä työvoimareserviä, ainakin avioiduttuaan jossakin määrin itsellisiä.

 

Renkien ja piikojen uusi pesti alkoi syksyn pestuuviikolla otetussa uudessa talossa tavan mukaan marraskuun alussa.

Työ- ja palkkaehdot ilmeisesti päätti tai saneli isäntä, joskin isännistö varmaankin toimi yhdessä nykyisen kartellikäsitteen tapaan koko pitäjän ja lähitienoon alueella. Palkkatavat vakiintuivat, ja esimerkiksi osa palkasta maksettiin yleensä jo etukäteen  pestuurahana. Ruuan ja rahapalkan lisäksi renkien palkkaan kuuluivat ns. parseelit, mikä tarkoitti oikeastaan rengin vaatetusta ja käyttötavaraa.

SS pääkirjoituksessa todettiin, että ” Parseli on tavara eli verotuote, jona verot määriteltiin, kuten vilja, nahkat ja kapakala. Alkuaan ne tietysti kuvastivat kunkin alueen elinkeinoja verojen syntyhetkellä. Savolaisten tavallisin veroparseli oli 1500-luvulla kaskista saatu vilja, jonka osuus vielä 1609 jälkeen oli 45 prosenttia verosta.”

Yksittäinen renki ja piika olivat palkkaneuvotteluissaan varmasti markkinavoimien armoilla, kun ammattiliitoista ei ollut tietoakaan. Joukkovoima syntyi vasta teollisuuden ja teollisuusliittojen kautta. maaseudun palkoista on ollut säädöksiä ja normeja, mitkä lienevät muotoutuneet edellä mainitsemallani pitäjänmiesten sopimuksilla.

Vanhan kansan kertomuksien perusteella, joita kuulin lapsuudessani, hyvä piika tai renki sai tietenkin parempaa palkkaa kuin kumppanit, joten jotain silloinkin oli jo saavutettu.

Yleistä kuitenkin oli, että elämä vieraan palveluksessa alkoi entisaikaan jo 12 vuotiaana, kun nykyisin tuon ikäisenä ollaan koulussa. Näin kertoivat vanhempieni vanhempain sukupolven edustajat aivan yleisesti.