lapsen ja .. vanhuksen Koti

Kuinka tässä näin kävi?

Kukin määrittelee kodin omalla tavallaan. Niitä on rikkaita ja köyhiä. Ajatuksellisesti kaikki ovat koteja. Vanhoille luetellaan Vanhainkoti, Hoivakoti, Palvelulaitos, oma Koti, Palvelukoti, Kunnalliskoti, Vaivaistalo, Kroonikko-osasto jne.

Hoitopalveluita on tarjolla erilainen määrä. Tavoitteena on luoda kodinomaiset olosuhteet. Laitosmuoto on laitos, liukuhihna, mutta näinhän se on – asiakkaita tulee ja aikanaan he poistuvat. Mitoitus on mielialakysymys, jos kohta kuumepotilaan kuume on saatava hoidettua, minkä voi todeta, ruokaa on oltava niin, että nälkä lähtee, joten mittauksiakin voi tehdä – silmämääräisesti, mutta myös tieteellisesti.

Netissä kerrotaan, että

kunnalliskoti oli yhteiskunnan turvatalon ehkä tunnetuin muoto Suomessa. Vaivaistupa piti perustaa pitäjään jo vuoden 1571 kirkkolain mukaan. Se oli eräänlainen sairaala, vanhojen ja kerjäläisten sekä vammaisten koti. Muistelen, että valtio olisi vastannut vielä 1800-luvulla vammaisten ylöspidosta.

Wikipedian mukaan Vaivaistupia ei kuitenkaan ollut kaikissa seurakunnissa vielä 1850-luvulla. Vuonna   1852 annettiin vaivaistenholhousjulistus, ja se oli Suomen ensimmäinen yhtenäinen sosiaalihuoltoa käsittelevä laki. Siinä yritettiin määritellä, mikä on yhteiskunnan velvollisuus huollettavia kohtaan. Täsmentävä asetus annettiin vuoden 1879 asetuksella.[viitteenä on Halila, Aimo: Suurten uudistusten kausi. Teoksessa Suomen historia: 5, Kansallisen heräämisen aika, s. 271-273. Helsinki: Weilin+Göös, 1986 ja pari muutakin lähdettä.]

Vaivaistalo säilyi nimityksenä ja puheissa 1920-luvulle. Monen mielestä oli häpeä joutua kunnalliskotiin – erään tv:n puheohjelman kertojan puheista mieleen jäänyt sanonta. Tällä kuitenkin korvattiin huutolaisuus, kylällä kiertäminen hoidossa ja osin kaiketi myös syytinkinä tunnettu elätysjärjestelmäkin.

Kunnalliskodissa oli suuri yhteishuone, joissa asuivat kaikki. Vierailin sellaisessa 1960-luvun alussa. Vanhuksia makaili huoneessa useita. Aiemmin samassa maalaistuvassa olivat myös eri ikäiset ja fyysisesti ja psyykkisesti erikuntoiset hoidokit.

Kunnalliskodissa tehtiin palkatonta työtä hoidon tai asunnon vastineeksi. Kunnalliskoti oli siis kunnan järjestämä kun vaivaistalo oli seurakunnan – kunnathan perustettiin juuri 1800-luvun puolivälin jälkeen.

Entäpä sitten

Muistelen, että samaisessa keskusteluohjelmassa (tavallaan räväkät pappi, kirvesmies ja joku kolmas) kuvailtiin yhteiskunnan muutosta, ehkäpä näin, että parannettaessa osin huonomaineista ja kansan keskuudessa pelättyäkin kunnalliskotia, yhteiskunnan tapana on pidentää toiminnan nimi; Nilsiän kunnalliskodista saattoi tulla Nilsiän-Rautavaaran kansanterveystyön kuntayhtymän terveyskeskuksen kroonikko-osasto. Ehkä näin kävikin, ja samalla hoidon laatu ja muodot kehittyivät – siirtyivät uusiin tiloihin ja nykyaikaan.

Nykyisin ulkoistetaan palveluita – kehitetään valinnanvapausajatuksia, että kahdesta (hyvästä/huonosta) voi valita toisen, ja että markkinataloudessa tätä valinnanvapautta on runsaasti, enemmän kuin kaksi – mielin määrin.

Jos pienen kansan ostovoima hajotetaan monen toimijan kesken – saattaa olla että samalla rahalla saa aikaan vähemmän kuin jos palvelun tuottaisi kunta, ja sotessa valtio, yhdessä vaivaistalossa tai terveyskeskuksessa.

Kuinka tahtoisit asian olevan?

 

Kommentit

  • Eino J. Pennanen

    Tekstissä muistelemani keskusteluohjelma taisi olla nimeltään Lähimmäinen

    bongasin linkin, missä YLE esittää pätkän sarjan keskustelusta; kirvesmies, pastori ja tohtori keskustelivat.

    Videolla välähtivät nimet: Matti Hakkarainen, Martti Paloheimo ja Matti Keinänen.

    – Arka-asia: seksipuhetta-60-luvun-tyyliin (nauhoitus vuodelta 1967, kerrottiin sivulla)

Jätä kommentti

*