Marraskuu, pellot kipsissä

Astelin eräänä syyspimeän sateisena perjantai-iltana kotia kohti silloin vielä sorapäällysteisen maantien laitaa. Maallakin on nykyisin pimeän aikaan valoisaa runsaan valtatievalaistuksen ja taajamien valojen heijastusten vuoksi, mutta nuoruudessani oli vielä pimeällä tosi pimeää. Metsäteillä ja varsinkin oikopoluilla näki kulkea ainoastaan seuraamalla taivaalle puuston välistä uraa. Tutut tiet olivat sinänsä vaivattomia kulkea, mutkat, kivet ja kannot olivat muistissa.

Maantie oli muistikuviini verraten jokseenkin niljakas.

En pohtinut asiaa sen kummemmin, mutta havainto hieman kummastutti. Askeltaminen oli hieman samaa kuin vetisellä kynnöspellolla tai savimaalla kulkiessa, mitä seikkaa ihmettelin toisaalta pitkään siinä talsiessani. Matkaa kaukovuoron pysäkiltä lapsuuteni kotiin oli noin kuusi kilometriä ja tätä liukasta taivalta pari kolme.

Huuhtelin hai-kengät varmuuden vuoksi pihatien varren lammikoissa mielestäni hyvin. Sen verran arvelin liukastelun ja syyssateitten pehmentämän pihatien hiekan tarttuneen kenkiini, että ne kannatti puhdistaa huolellisesti ja tavanomaista paremmin. Kengät pestiin aina pellolta palatessa, joten niin nytkin.  (Tässä kohtaa saattaisi muistamani tapaus ajoittua myös keväälle, jolloin pihatien varrella on lumipenkkoja ja oikeita lätäköitä, mutta pitäydytään kuitenkin alkuperäisessä tarinassa ja syksyssä.)

Kun astelin mielestäni puhtain kengin eteiseen, havaitsin jättäneeni hieman kosteahkot jäljet: Olin tietenkin tästä hieman pahoillani. Eipä aikaakaan, kun kotiaskareet kuluivat ja palasin jäljilleni niiden kuivuttua – ihmettelin suuresti sitä, että kuivuneella vasta pestyllä lattialla oli jauhomaiset jalanjäljet – selkeät kuin myllärin jauhoisista kengistä. Nolona todistelin kotiväelle, että huuhdoin kengät ulkona useita kertoja pihapurossa ja lammikoissa. Väki uskoi vakuutteluni.

Kotiväki tiesi että paikallislehdessä oli kerrottu kokeilusta levittää Siilinjärven Kemiran kipsijätettä tienparannusaineeksi juuri meidän kylätielle. Siinä samalla muistin niljakkaan liukkauden, minkä myös kaikki muut paikalliset olivat havainneet. Muistaakseni tämä kokeilu ei johtanut pitkäaikaisempaan toimintaan – ainakaan meillä päin. Ehkä se olisi soveltunut sidosaineeksi kantavan sorakerroksen alle – ehkä.

 

Toinen huomiota herättänyt mutta toteutumaton suurhanke olisi ollut Nilsiän Tahkovuoren mittava korottaminen, tarkoituksella saada mäestä alppilajeille soveltuvan korkea ja pitkä. Kuinka tuossa olisi käynyt lähijärvelle, ei ole muistissani, josko sitä seikkaa oli aloitteen siinä vaiheessa enempää tutkittukaan – siis noita ympäristövaikutuksia.

 

Samaa ainetta – Siilinjärven lannoitetehtaan kipsivuorta – ajetaan rekkalasteittain Etelä- ja Varsinais-Suomen pelloille sitomaan peltojen lannoitefosforia. Tällä tavoitellaan Itämeren ja Saaristomeren fosforikuorman pienentämistä. Saattaapa se onnistuakin.

 

Poimin tuossa esimerkiksi Suomen ympäristökeskuksen sivuilta irrallisia lauseita.

  • Syke: Savijoella tutkitaan, millaisia vaikutuksia kipsin sulfaatilla on jokiveteen ja veden eliöstöön.
  • ”Merkittäviä haittoja siitä (”kipsistä”) ei pitäisi olla”,
  • Kenties mainos?:
    • Kipsi on peräisin Yaran lannoitetehtaalta Siilinjärveltä. Sitä syntyy siellä fosforihappotuotannon sivutuotteena. Kipsille voisi aueta myös eurooppalaiset markkinat. Sillä voitaisiin suitsia esimerkiksi Puolan maatalouden ravinteita.
    • ”Siilijärven kipsi on sikäli melko ainutlaatuista, ettei se sisällä raskasmetalleja eikä muita haitta-aineita”, Ympäristölehti 4/2016

Muistan, että lapsuudessani ajettiin pelloille savea (suotakin ja tietysti karjan lantaa).

Kotikylän yhteismailla on tuolta ja varhaisemmalta ajalta oikein savihauta. Se on maatunut paikoilleen jo vuosikymmeniä, mutta silti se oli entisajan eräs maanparannusmenetelmä.

Wikissä:

  • Eloperäisissä maalajeissa on vähintään 20 painoprosenttia eloperäistä ainesta (liejuissa >6 %), loppuosa on kallioperän rapautuessa syntyneitä kivennäismaalajeja.
  • Eloperäistä ainesta kertyy maahan kasvien kuolleista lehdistä, oksista, kuolleiden kasvien juurista ynnä muusta karikkeesta. W

Kansantiedesivulla:

  • Jatkuvasti viljeltävän pellon kasvuvoimaa on vahvistettava lannoittamalla ellei peltoa voida jättää pitkäksi aikaa kesannolle lepäämään eli happanemaan (kesääntyä ’hapantua’).
  • Lannoitus ennenvanhaan

Marraskuu

”Ulkona keittiökasvitarhassa ei nyt enää ole jäljellä monenlaisia töitä.

.. kaivamis- ja kyntämistöitä sekä maanparannusta voipi yhä edelleen suorittaa jos maa ei jo ole jäässä.

Aiemman postaukseni otsikoitten ala on marraskuussakin kuitenkin runsaasti tekemistä. Senhän puutarhaaja toki tietääkin. (tässä lainailin ehkä keskeisintä) Lannoittamisesta ja maanparannuksesta puhuen.

Mielenkiinto alkaa kohdistuakin ikkunatarhaan, eli sisäkasveihin.

Tietenkin on muistettava valvoa että säilöön otetut juurekset ym. säilyvät hyvin, eivät mätäne tai palellu kellarissa.

Nykyisin on pakastimet, joten ruoaksi valmistaminen on eräs nykymuotoinen säilytyskeino sekin – mitä ei entisaikaan ollut käytettävissä – siis vuonna 1912 – samassa määrin.

Jätä kommentti

*