Paluu tulevaisuuteen 2 ½ +

Talouden tiellä olemme talouspolitiikassa tottuneet viime aikoina tinkimään, erityisesti palkoista ja eduista on tavoiteltu säästöjä. Keskeistä on yksityisen ja julkisen sektorin rahoitussuhde. Julkisilla varoilla, eli kansalaisten yhteisillä, rahoitettavien toimintojen kassa on vajaa ja olemme velkaantuneet.

Osa menoista kohdentuu toki yksittäisen kansalaisen hyvinvoinnin ohella koko yhteiskunnan ja yritystoiminnan hyväksi. Osalla varoista on tuettu ja tuetaan Suomen lisäksi globaalimpaa yhteisöä.

Nimellä-palstan pohdinta päivälehdessä 27.5.2917 johdattelee Mauno Koiviston ajatusmaailmaan ja että ajatusmalli on edelleen ajankohtainen; ”… säästäväisyys ja pitkäjänteisyys. Tulevaisuutta ei pidä syödä etukäteen” (Seppo Rönkkö, Toiveajattelu vie pilvilinnaan). Varsinaisesti kirjoittaja pohtii tulevan syksyn palkkaneuvotteluja ja näköpiirissä olevia asetelmia – täytyy lukea viittaukset lähiaikoina ja päivittää viitoitetut tiedot.

– – –
Kun poikkeaa ajatuksissaan menneeseen, vaikkapa Mauno Koiviston presidenttiaikaan sattuneeseen lamaan, kun meillä 1980-luvulla oli vahvahko talouskehitys, kurssit ja kiinteistöjen arvot nousivat, omaisuusarvoja ketjutettiin ja puhuttiin jopa kansalaisten kulutusjuhlasta – velkarahaa oli saatavilla. Kun silloinen pörssikupla puhkesi Suomessa ja maailmalla, ajauduttiin lamaan.

Kun palaa noista ajoista nykyisyyteen, voisi ajatella että jo silloinen kansa näytti syöneen meidän nykyisten eväät, eli eli velaksi. Tuolloin yhteiskunnan toimintoja elvytettiin velkarahalla – oikeastaan varsin suuri osa tuosta kulkeutui pankkien ja talousjärjestelmämme pelastamiseen, kuten myöhemmin on nähty maailmalla ja viimeisimmässä Kreikan kriisissä. (Kerrotaan että tukisatasesta kreikkalainen sai kympin, kun loput menivät pankeille – mene tiedä, puheita kun on runsaasti.) Niin, olimmehan mekin tuossa 1990-luvun leipäjonossa saamapuolella, mutta ajatuksena. Velkarahaa on karttunut meille runsaasti noista ajoista. Elettykin on.

Oikeastaan tulopolitiikassa on puhuttu jo ammoisista talousteorioitten alkuajoista alkaen oikeudenmukaisesta tulonjaosta eri väestön kesken – omistavan luokan ja työväestön lähinnä. Eläkeläiset ja työttömätkin ovat paljolti työväestöön luettavia, jos kohta ansaintamenetelmillä tietenkin on ero.
Viimeisimpien puheitten mukaan prosentin tai parin kokoinen väestönosa omistaa 98 % pääomasta maailmalla. Köyhiä lienee miljardeissa ja pienituloisiakin samoin. Omistuskuilu kasvaa kaiken aikaa, kerrotaan.

Osa tuosta omaisuudesta on tietenkin noita tuottamattomia tai kiinteitä investointeja, teitä, rakennuksia ja vastaavia, mitkä tuottavat jos on toiminnallista liikettä, eli että niitä ei voi syödä sellaisinaan ja ne voi muuttaa ruoaksi tai rahaksi, jos niillä on vaihtoarvoa ja on mitä (ruokaa, hyödykkeitä) ostaa.

Sosiaaliset kysymykset jäävät paremman ajan pohdintojen varaan, sitten kesemmällä (tai syksymmällä). Suomen mallina on ollut jo pitkään tulopoliittiset sopimukset ja konsensus yhteiskunnan kehityksen suuntaviivoista. Paikallisessa sopimisessa on omat etunsa, mutta myös päivän lehdessä kerrottuja huonoja puolia, millä viittaan huono-osaisten pakolaisten ilmaistyöepäilyyn, etten sanoisi orjatyövoiman käyttöön – varmaankin päivärahaa tai pakolaistukea kuitenkin saaden, mutta silti – miten lienee heidän sopimiskykynsä ja ymmärryksensä laita pakkoraossa silloin, nyt ja liittojen kautta vastaisuudessa? Aika näyttää

Niin, jälleen on pörssit korkealla ja talous kasvussa sen imussa – voittoja täytyy tehdä, vakautta ja rauhaa rakastaa

Jätä kommentti

*