Painuneessa talossa on kaikkea, on kansan sanonta entisajoilta.

Mitä ei ole, sitä ei tarvita. Omavaraistaloudessa kaikkea piti olla omasta takaa. Niinhän se on nytkin: Hankimme asunnon, tai rakennamme sen. Meillä on auto, polkupyörä, kodinkoneet ja talousesineet, vaatteet ja kaikki harrastuksissa tarvitsemamme, kuten sukset ja luistimet…

Lapsuudenkodissani oli edellisiltä sukupolvilta kaikenlaista. Liiterissä säilytettiin puusuksia.

Yhdestä puusta veistetyt varpaallisilla varustetut ja tervatut sukset. Saattoipa niitä olla useampikin pari. Niistä huolehdittiin, jotta ne säilyttivät muotonsa. Oli aina huolehdittu. Hyvin ne luistivat ja suojakelillä laitettiin pohjaan kynttilää. Ehkä jotain muutakin.

Entisajan sukset olivat pitkät.

Tietysti lapsen mielestä näin oli, mutta ymmärtääkseni sukset todella olivat nykyisiä pitemmät, ja leveät kuten eräsukset nykyisin. Vahvat ne myös olivat.

Hiihtämiseen tarvittiin hiihtokengät, lapikkaat, joissa oli ylös nouseva nokka kengän kärjessä. Se piti nahkahihnasta valmistetun varpaallisen välityksellä sukset jalassa. Myöhemmin kehitettiin saappaan kannan takaa kiertyvä sidemalli, jolloin tuota lapikkaan nokkaa ei enää tarvittu. Jokainen tietää millaiset monot, nykyiset hiihtokengät ja suksien siteet ovat.

 

Saattaa vain kuvitella, mihin entisajan suksia käytettiin.

Metsästyksessä pyssy olalla. Hirvenhiihto on kuvattu runoissa ja kouluaikaan kirjoissa lukukappaleina. Rankkaa hommaa. Umpihangessa. Sauvojakin oli. Se oli sileä, suhteellisen ohut puusauva, sompa oli käsintehty. Kaiketi ensimmäiset sukseni ja sauvani olivat juuri tuollaiset, joita tässä muistelen. Ehkäpä ne olivat lapsimallia ja ostetut, mutta varpaalliset niissä oli. Vasta myöhemmin kouluaikoina käytettiin rotanloukkusiteitä,

Tärkein käyttö lienee ollut asioilla käynti pitkienkin matkojen takaa. Talvella hiihdettiin metsän poikki kouluun. Metsätöihin varmasti hiihdettiin, savotalle ja talvella kirkkoon.

Suksia lienee kuitenkin ollut varsin vähän.

Sisällissodan ajoilta kerrotaan, että vasta 1920-luvulla ryhdyttiin sotaväessä kehittämään suksikantaa. On oma suksimallinsakin puolustusvoimilla on, lasikuituako se lienee, kestävä. Puusuksen jälkeen ilmestyi sälesuksi – useasta viipaleesta koottu ja muotoon taivutettu tai liimattu suksimalli. Puuta sekin oli. Kevyt ja joustava. Suksitehtaan valmistivat niitä, kun taitava suksiseppä valmisti puusukset.

Taitoa tarvittiin kummassakin työssä. Entisajan ihmiset olivat monitaitoisia!

 

Käsiini sattui PUUSUKSIA SUOMESTA -teos, Timo Siukkonen, 2016;

Unohdettujen suksiseppien ja suksitehtaiden elämää 1880 – 1960. Kirjassa esitellään näitä aikanaan kuuluisia suksiseppiä ja tehtailijoita. Erinomaista että kirja on koottu. Kirjoitan jonkin lainauksen joskus muistelujeni jatkeeksi.