Suojellaan – kittuutettaan

Lasten valvoja ilmeisesti torkahti kesäisenä iltana ja läksin ulos. Seikkailuni alkoi tutuissa maisemissa. Osasin jo kulkea ovista ulos ja sisään. Tuvan oveen oli naulattu minua varten oma nahkahihnasta valmistettu ripa. Se oli siinä vuosikymmeniä senkin jälkeen kun yletyin jo varsinaiseen ripaan.

Ulkona oli turvallisen rauhallista. Pystykorvamme Peni-koira torkkui riimussaan.

Isäni oli kävelyttänyt minua pihapiirissä usein, joten alue oli tuttu. Minulla oli muksuna hyvä kaukonäkö, joten havaitsin liikettä lypsytarhassa kaukana pihatien varressa, kotimäen rinteen alla – siispä taapersin sinne päin.

Luultavasti en ollut käynyt siellä lainkaan tai en ainakaan itsekseni ja päätin yllättää vanhempani aikuisuudellani.

 

Rinteen alla pihaportti oli auki ja lehmät kytketty lypsytarhaan. Äitini lypsi lehmiä käsin. Erikoista puuhaa. Luultavasti lehmisavu paloi. Sen savun tehtävä oli pitää hyttyset loitolla. Äidillä ei ollut näköjään minulle aikaa. Katselin pitkästyneenä kauemmas.

Kuinka ollakaan, Peni oli noin reilun puolen kilometrin päässä suoniityllä metsän laidassa. Osasin jo muodostaa lauseita tutuista asioista, joten osoitin äidilleni – Peni. Hän jatkoi lypsämistä, kenties vastaten jotain, mitä en kuullut kunnolla tai tahtonut ymmärtää ….

Läksin Penin suuntaan. Pihatietä eteen päin.

 

Pihatien kahta puolta oli aikoinaan pisteaita, pellon ja suoniittyjen väli oli sola. Jotenkin päädyin aidan veräjästä sen toiselle puolelle, kuusikon läpi raivatulle suoalueelle, mistä myöhemmin tehtiin peltoja – sarkoja.

Peni oli touhuamassa sarkojen puolivälin tuolla puolen. Heps – havaitsin ylempänä ollessani, että isä ja setäni olivat raivauspuuhissa sarkojen päässä – Peni taisi olla heidän mukanaan –sinne. Vielä tarhassa oli vajaan parivuotiaan mielessäni jokin loogista päättelyä edellyttänyt kummallinen ajatus, että äskenhän Peni oli pihassa.

Metsissä laidunnettiin karjaa joten alueella oli paljon lehmipolkuja. Jokainen tietää, että mutkaisen tien tiemestarina on ollut lehmä. Kuljin siis lyhyillä jaloillani sarkojen pituuden mutkitellen siellä täällä.

Peni havaitsi minut ja ympärilleen vilkuillen, erityisesti isäni suuntaa valvoen, odotti kävellessäni sitä kohti keskellä lehmipolkua. Peni alkoi mielihyväkseni lähestyä.

 

Jonkin metrin päässä – kymmenen ehkä – Penin lähelle ehdittyäni – ympäristöni heräsi eloon.

Kuulin kuinka äitini juoksi takanani niityllä polkua lähestyen ja huusi ja ilmeisesti huitoi isälleni – pääni yli saran toiseen päähän – kaikin voimin.

Kuinka ollakaan, myös isäni ja setäni läksivät hetken kuluttua kiireesti ja kovasti metelöiden juoksemaan minua vastaan, hyppien mätästen ja varvikon yli. Minua äsken lähestynyt Peni puikki läheiseen metsään.

Minulta kyseltiin siitä, mitä olin nähnyt.

Vanhempani kertoivat, että se ei ollut Peni. Setäni kysyi, minne se meni. Näytin metsän reunassa ollutta aukkoa, luontaisen laskuojan kohtaa, kun ymmärsin vajaan parin vuoden ikäisenä jo kysymyksen. Setäni kävi toteamassa jäljet ja kertoi palattuaan että oli se ollut.

Vuosien jälkeen ymmärsin muistiini tallentuneen tapahtuman – Peni olikin niityllä metsästämässä ollut luonnonvarainen kettu. Opimme uusia asioita kuvaamani kaltaisista kokemuksista.

Uudet havainnot täydentävät entistä tietoa. Tuli vain mieleeni, että susia lapsuudessani ei näillä seuduilla ollut.


 

Jos luonnon susia otettaisiin kiinni ja ne päästettäisiin irti keskellä suurkaupungin ihmisvilinää, vaikkapa toreilla tai lähiöissä, olisi se mitä ilmeisimmin vaaran aiheuttamista (ja luontokappaleita ei muutenkaan saa ottaa Suomessa kiinni).

 

Pakinoin joskus suunniteltua susi-lainsäädäntöä oudoksuen, että tarvittaessa suomalaisia susia voidaan rahdata eurooppalaisiin metropoleihin, jos joku niitä siellä kaipaa. – Sudethan ovat hävinneet Etelä- ja Keski-Euroopasta liki tyystin. Aikoinaan esimerkiksi roomalaisella sotapäälliköllä kuului olla hartioillaan suden talja.

 

Nähdäkseni normitalkoissa on viimeistään seuraavan eduskunnan muutettava susien metsästystä – suomalaiset ovat poistaneet maan tavan mukaan sudet ja karhut asuinpiiristään aina ne tavatessaan.

Lapsuuteni metsätaipaleilla koulutiellä ei ollut susia eikä karhuja, vaikka 1800-luvulla syntyneet vanhukset tiesivät kertoa niistä opiksi otettavia, pikkulapsia pelottaneita tarinoita.

 

Esitän, että asetamme olotilan palauttamiselle jonkin määräajan, olkoon 15.2.2019.

Tuona ajankohtana saamme ryhtyä metsästämään susia ja karhuja kuten aiemmin Suomessa oli tapana. Kuuluisimpia tarinoita ovat kertomukset metsästäjä Kitusesta.

 


Jos lainsäädäntöä ei muutetakaan eduskunnassa, kannatan kansalaisaktiivisuutta asian edistämiseksi – lakejahan voi muuttaa kun yli puolet kansasta näin tahtoo – menetelmiä on kansalaisaloitteen tekeminen ja kaduille lähteminen yhtenä joukkona jne. – Uskoakseni asia ratkeaa jouhevasti tavalla tai toisella.

Koijärviliike taisi olla ensimmäinen, missä puututtiin kansalaisten voimin epäkohtiin ja uudistuskohteisiin – nyt vain on tarve purkaa joutavanpäiväinen lain kohta ”jota ei ole pidettävä maallikon mielestä kohtuuden mukaisena lakina lainkaan – vai miten ne tuomarin vanhat ohjeet nyt menevätkään”. Täytyy tietenkin vielä lukea po. lain kohta, ennen kuin lähtee asiassa toimimaan, mutta alkuarviona teesiä on hyvä kehittää, MOT.

Jään kansalaisena rauhallisesti odottamaan että asia oikenee valtiopäivillä (ja unionissa).

Aiemmissa pakinoissani olen pohtinut, että Suomi on mallijäsen tämän budjettikauden, muutama vuosi vielä, ja eroaa tämän jälkeen kansan enemmistön näin päättäessä, joten kansalliset ratkaisut toteutuvat ainakin sitten tuon ajankohdan jälkeen omin voimin!

Kommentit

  • Eino J. Pennanen

    Unohdin postauksestani oikeastaan sen, mitä mielipiteissä asiasta on kerrottu; piti nimittäin kommentoida niissä puhuttua enemmän;

    – Yle:n venäläistä susien tapporaha- ja metsästysohjelmaa en ehtinyt nähdä, joten sitä koskevat äskettäiset kommentoinnit Lukijan sanomissa ovat vieraita;

    – Kananedustaja Oinosen sanomaksi päivälehdessä hiljattain kerrottu, että venäläisille metsästäjille voisi maksaa ao. tapporahaa, jos se olisi laillista … voisi lisätä, että rinnakkaisesti voisi tutkia, että voidaanko Venäjän puolelta siirtyneet sudet palauttaa sinne takaisin?
    – – Aikoinaan Kiinassa hävitettiin varpuset siten, että miljardiluokan kansa määrättiin metelöimällä väsyttämään varpuset – ne pysyivät lennossa kunnes kuolivat väsymykseen ….

    eli että: ajoketju (metsässä samoilevat urheilusta nauttijat) lähtevät ketjussa länsirannikolta ja päätyvät itärajalle, samalla susikanta palaa Venäjälle?

    Kansanedustajalla olisi maallikkoa paremmat edellytykset selvittää teorian toimivuus ja aktivoida tarvittava organisaatio … jos tuohon joustavaan malliin päädyttäisiin. Sama tietysti toimisi esimerkiksi kunta- tai maakuntakohtaisesti toimien …

    – – – – – –

    (Kaunis luontokuva on tuttavani, kilpailuissa menestyneen Aarno Sundgrenin galleriasta. Poimin kuvan aikoinaan juuri edellä olevaa kettumuisteloani varten - kohtalonhetkiä jokaisella on varmasti ollut vastaavaan tapaan - läheltäpiti juttu jäsentyi ajan kanssa; Kiitos kuvan lainaamisesta vielä kerran)

Jätä kommentti

*