Tarhasusista turkkeja

Osasin kertoa poliisin tutulle vinkin kun valtakunnassa etsittiin takavuosina tarhakettujen vapauttajia. Kerroin, että he ovat tyttöjä. Pian heidät nimettiin ”kettutytöiksi”. Muistan, että Sokos oli sinä talvena myynyt viimeisen karvalakin alessa ja tämän salaseuran Kuopion jäsen moitti uutta hattuani ohi kulkiessani. Oli mukava nähdä myöhemmin julkkistytöt Kuopion torilla esittelemässä näkemyksiään parlamentaariseen tapaan. Muistaakseni tarhakettuja metsästettiin heidän jäljiltään luonnosta pitkään…

Torilla kettutyttöjen mukana ollut nuori mies vaikutti hieman tuohtuvan, kun hymyilin hänen esittämänsä julisteen ajatukselle oman nahkani hyödyntämisestä. Epäilin nahkani soveltuvuutta hyötykäyttöön ja aihe hymyilytti. Sitä ei vain ollut tilaisuutta selittää…

Muistin, miten ihmisen nahkasta oli itämailla tehty esimerkiksi valaisimen varjostin tai suuri tatuointityö oli otettu talteen ihmisen kehosta, muistoksi kuuluisan taiteilijan työnä.

Äskettäin tv-uutisissa kerrottiin muistaakseni, että Venäjän Karjalassa oli eräs ranskalainen tutkija kasvattanut susia ja päästänyt ilmeisesti niitä luontoon. Susien tarhakasvatus saattaisi olla myös hyvä liiketoimi, Karjalassa kuulemma maksetaan suden tapporahaa, mutta myös suomalaisena turkiksena kettutarhojen tapaan – uskoakseni kysyntää olisi. Samalla Suomen sudet voitaisiin pitää suurina määrinä kiinni ja tarhaolosuhteissa.

Lapsuuteni sarjakuvasankari Mustanaamion koira on susi – Devil.

Susi ei oikeasti taida kesyyntyä koiran tapaan, mutta se varmaankin tottuu ihmisiin ja kulttuuriimme. Muistelen, että eräissä lehtijutuissa on kerrottu koirasusien metsästyksestä ja niistä annetuista tuomioista. Käräjät on käytävä oikeussalissa, mutta mediassa niitä mielellään pohditaan eri oikeusoppineitten avustuksella.

Niin, muistelen, että eräät kertoivat ampuneensa suden koirasutena, eli koiran ja suden risteytymänä.

Käräjillä luulo osoittautui vääräksi kun yliopistolliset tutkijat vakuuttivat raadon olevan oikea susi. Entäpä jos se olikin tarhattu susi – ja ammattimetsästäjät olivat oikeassa? Että susi olisikin ollut karjalainen tarhasusi – siis puoliksi kesy.

Eräissä oikeudenkäynneissä on ollut vahva epäily syyttömyydestä, joten rangaistuksiin ei ole ryhdytty. Tässä on eräs epäily mikä ei ilmeisesti ollut tiedossa käräjiä käytäessä, mutta olisi saattanut vaikuttaa tuomioon – teemakuvastani näkee, että susi on kesyn oloinen – ilmeisesti tarhasta.

Ymmärtääkseni kaikki ihmisen kasvatit ja lemmikit ovat koirakurin alaisia – tämä koirakuri koskee kaikkia kotieläimiä, esimerkiksi siis myös hevosta.

Kuinka paljon Venäjältä on tullut Suomen puolella uutisissa kerrottuja kasvattisusia? Jos juttu pitää muistamallani tavalla paikkansa, sudet eivät olekaan oikeita susia vaan häirikköjä, mitkä on lopetettava muun muassa huonon koirakurin ja vaaran aiheuttajin. Mitä lupia tämä tarvitsee?

Sinänsä salametsästys on huono asia, kuten tiedämme norsujen tai vastaavien uhanalaisten eläinten kohdalla olevan.

Niin, salametsästykseen en tietenkään ryhdy, mutta susi on aina tapettava tavattaessa – kumpi siinnä voittaisi, jäisi olosuhteiden ratkaistavaksi.

Kannattaa varmaankin selvittää varsin syvällisesti, miten suden saa hengiltä, jos se hyökkää, tai ne hyökkäävät laumana maastossa liikkuessaan.

Vanhoista kertomuksista tiedetään, että susi pelkää tulta. Rekimiehet joutuivat saloseuduilla tarinoiden mukaan ampumaan päälle käyviä susia kasapäin – jos tarinat ovat tosia – ne kaiketi vainosivat hevosia …

Vahingontekijöitä ovat tietenkin myös suuri hirvikanta. Autokolarit ja taimituhot ovat merkittäviä – niitä ilmeisesti korvataan valtion varoista jos siihen on rahaa. Tästä jatkan pohdintaa toiste.

Susien osalta en muista, että Suomen luonnon osalta, biodiversiteetille, Suomen sudettomista vuosikymmenistä olisi ollut mitään haittaa. Ilmeisesti enemmän haittaa on ollut metsien raivaamisesta ja ojittamisesta viljelyyn ja metsätalouteen metsäpeltoina.

 

Kommentit

  • plokkariukki

    Olemme Einon kanssa monessakin asiassa yhtä mieltä ja tämä susi-asiakin vaikuttaisi olevan meillä samanlaisen pohdinnan alla. Kohta Suomessa varmaan suojellaan itikoita, dinosauruksia ja mammuttejakin ihan vaan sen takia, että joutavilla on jotakin meuhkaamista kyltteineen. Koskeeko perunaan kun kaivan sen penkistä kuokalla ja kuoreen tulee vahingossa naarmu, ennenkuin pistän potun hengiltä puukollani. Miten on kusiaisen laita kun polulla eräreissullani tallaan 47-numeron maiharillani sen päälle? Pitäisikö perustaa perunan- ja kusiaistensuojeluyhdistys.

    • Eino J. Pennanen

      Kiitos havainnoistasi!
      Monia asioita pohditaan – peruskysymys kommentissa on budhalaisyylinen – kaunis ajatus varmasti sekin, että arvellaan sielumme kiertävän madoista ja hyttysistä alkaen. Tämän vuoksi kaikki elämä on heille pyhää. Tietysti luonnon monimuotoisuudessa, biodiversiteetissä, on paljolti kysymys samoista asioista.
      Länsimainen yhteiskuntamme on toki tottunut hyödyntämään luontoa, ja olemaan ”sen valtias” (mahdollisesti liikaakin sitä riistäen). Kohtuullisuutta varmasti jokainen meistä tavoittelee, ja ihmiselon tasapainoa – rauhaa.

      Kysyä sopii!

      • Eino J. Pennanen

        Tervehdykseni lukijoilleni!

        Mukavasti on loppuvuoden 2016 ja alkuvuoden 2017 postauksiani lueskeltu – oikein hyvä – kiinnostuksen arvaten, olisin kenties hieman viimeistellyt ajatuksiani pitemmälle. Palaan asioihin tarvittaessa uudesta näkökulmasta (kesemmällä). Täytyy perehtyä myös tuohon ”puhutuimmat” osioon, kun Sankarihautausmaajuttuni ja jokin toinenkin postaukseni on näyttänyt pyrkivän listalle …

        Susista vielä
        Vaikka nuorempana samoilin savolaisissa ja keski-suomalaisissa metsissä ja saloilla, niin kesällä kuin talvella (mieluiten pienellä syyskylmällä), näin harvoin luontokappaleita – ehkä eniten riistalintuja ja jäniksiä, joita metsästäjät sinänsä tapasivat metsästyskaudella varsin harvoin. Kun en metsästä, on jäänyt kokematta se, olisinko saanut edes metsästäjätuttavieni veroista saalista – riistaruokia syötiin lapsuudessani kuitenkin varsin usein.

        Ketun olen nähnyt pari kertaa, samoin hirven kotona suoniityllä syksyisin syömässä tähkiä (ja autosta tien laidalla monestikin) – susia tai ilveksiä en lainkaan – ne aistivat immeisen jo kaukaa ja osannevat väistää, josko niitä samoilumaastoissani on ollut noina nuoruuteni aikoina lainkaan.

Jätä kommentti

*