Hyvä ratkaisu on yksinkertainen.

Kun korkea rekka juuttui tunneliaukkoon, pikkupoika keksi ratkaisun – renkaista voisi laskea ilmaa.

Pohdin Internetin alkuaikoina sitä, miten netissä tarjolla olevan tiedon luotettavuus voitaisiin taata – käyttäjähän ei sitä voi oikeastaan todeta mistään? Päättelin, että tiedolle ja sivustolle on määriteltävä luotettavuusarvo.

Viestinnän trendejä

Ajatusteni mallina toimi aikoinaan ilmeisesti viestinnän professori Osmo A. Wiion 1970 teoksessaan esittämä UNESCOn lehtimiesnormisto ja viestin vaikeusastetta kuvaa Luettavuuskaava /mitta-asteikko. Luettavuuteen vaikuttavat mm. helpot ja lyhyet sanat ja lyhyet virkkeet (vaikeita ovat tuntemattomat sanat ja pitkät virkkeet).

Mainokset ovat yleensä mukavia ja helppoja kun taasen lakimieskieli ilmaisee asiat monimutkaisesti, sisältää paljon määreitä ja pitkiä virkkeitä, jos kohta sanat voivat tuttuja ja tavallisia. Wiio luonnehtii, että kaikkein vaikeinta ilmeisesti on insinöörien sanaston yhdistävä lakimieskieli (ehkäpä nuo käyttöohjeet?). Tässä esitettyä ei tule lukea Wiion ajatuksiksi!

Lehtimiesten normit

Oikeastaan perusongelma näyttäisi olevan se, että valemediat eivät noudata hyvää lehtimiestapaa, siis äsken mainittuja UNESCOn ohjeita?

Meillä Suomessa sananvapautta ja hyvää lehtimiestapaa valvoo Julkisen sanan neuvosto. Yleisradiotakin se valvoo, mutta erään väitöskirjatutkimuksen mukaan Yleisradioyhtiöllä on lisäksi oma ohjelmatoiminnan valvontamekanismi (ollut ainakin 1960-luvulla). Tämän vuoksi, tai tästä syystä, lainsäädännöllisiä normeja ei ole tahdottu laadittavan.

Lainsäädännöllä voitaisiin saattaa kaikki toimijat nyt normeja noudattavien ”herrasmiestoimittajien” vapaaehtoistyylisen julkisen sanan neuvoston toiminnan piiriin, tai korvata tämä mekanismi tyystin uudella … ja viimekädessä kansainvälisiä toimijoita myöten.

Ratkaisu?

Ongelman ratkaisu on ilmeisesti se, että kaikki mediatalot, myös nämä virtuaaliset sivustot, on saatettava samojen kansainvälisten säännösten alaisuuteen. Eikö vain? Kaikilla olisi oltava yritystoiminnassa yhtenevä verokanta – ilman veroparatiiseja – kuin myös yhtenevä sanallisen tuotannon normisto.

Ilmeisesti automaattisia viestejä lähettävän robotin omistaa joku fyysinen henkilö tai yhtiö, oikeushenkilö, jolle julkaisutoiminnan velvoitteet ja oikeudet voidaan kohdistaa. Jos tiedon luotettavuusluokitus sivustolta tai viestijältä puuttuu, kyseisen viestin lähettäminen estetään palvelimella – viestejä ei voisi välittää valtion sisällä eikä erityisesti valtion rajojen yli.

Uskoisi, että roskaviestittely tästä laantuu – ja jokainen tietenkin käyttäisi omaa nimeään tai tiliään. (kansainvälinen toimintatavan muutos internetin villissä ympäristössä lienee sinänsä mahdoton – puuttuvathan meiltä suomalaisilta edelleen ä ja ö sähköpostiviesteistämme, joten jokin vaatimuspohjainen kansanliike ilmeisesti tarvittaisiin …).

Voimme ”vaatia” viestinnältä ja uutisoinnilta kansainvälistä luotettavuutta, kuinka se käy – kun totuudenjälkeisestä ajastakin jo puhutaan – aika näyttää.