Ahdistaako huomion keskipisteenä oleminen?

Sain juttuuni aiheen vilosohvi Jarin plogi-kirjoituksesta. Olen ekstrovertti eli ulospäin suuntautunut ihminen. Omistan kuitenkin piirteen, joka ei ole kai ekstrovertille kovinkaan ominainen? Ahdistun joskus suuressa joukossa mielettömästi. Koen silloin paniikkikohtauksen omaisen tilan tai tunteen. Nykyään tämä on käynyt onneksi melko harvinaiseksi, koska en juurikaan tarvitse esiintyä isommassa joukossa ja joudun harvoin Jarinkin mainitsemien tuijotusten ja huomion kohteeksi.

Olen pohtinut ongelmaani; siitä on ollut ja on vieläkin joskus melkoinen haitta. Soitin ja lauloin nuorena miehenä bändissä ja esiinnyimme suurillekin joukoille ihmisiä. Ei me sentään mitään jari sillanpäitä ja cheekejä oltu, pikkukylän pikku bändi, mutta joskus väkeä pakkasi tanssipaikalle tungokseksi asti. Hiki valui noronaan ensimmäisten kappaleiden aikana, mutta tilanne helpottui pikkuhiljaa ja muutaman minuutin päästä se oli ohi. Tämä toistui joka keikalla ja muissakin esiintymisissä.  Yleisö ei kuulemani mukaan huomannut ongelmaa laulamisessani tai soittamisessani, samoin kuin pitämissäni puheissakaan, edes ääni ei värissyt, vaikka itsestä siltä tuntuikin. Aluksi oli aina viheliäinen olo, vaikka suorastaan rakastin ja rakastan edelleen esiintymistä. En usko olevani ainut, joka kärsii tästä vaivasta.

Tilanteeseen liittyi miltei poikkeuksetta liika kuumuus, valot ja tungos. Kun kuulijakunta oli aivan “iholla”, vaikkapa ravintolakeikalla, jossa oltiin jollakin pienellä lavalla keskellä yleisöä, oli tilanne äärimmäisen kiusallinen. Hikinorot poskilla ja paita litimärkä, asettaudupa itse samaan tilanteeseen. Ehkä epävarmuus osaamisestakin oli osa ongelmaa.

Nykyään ihmisillä on enemmän mahdollisuuksia esiintyä. Karaoket ja youtubet, vaikka minkälaista koulutustakin on saatavilla. Yrittäjiä riittää, telkkari on täynnään ohjelma- formaatteja joissa kykyjä etsitään. Halu estraadeille ja lööppeihin ylittää joskus kaikki soveliaisuudenkin rajat. Mikäpä siinä, jos kaikesta julkisuudesta nauttii ja siitä saa jopa rahaa ja elannon. Onko kaikki julkisuus sitten lopulta hyväksi?

Ensi kesä pelottaa. Bändillämme on kyläjuhlilla esiintyminen alkuperäisessä kokoonpanossa yli 40-vuoden tauon jälkeen. Kukaan meistä ei ole musiikin ammattilainen ja soittoharrastuskin on ollut enempi vähempi sattumanvaraista. Saattaa hiki tippua ja paita kastua, mutta annetaan palaa. Kaikki mikä ei tapa, kasvattaa, vanhaakin miestä, kuuluu vanha sanonta!

Kommentit

  • Jari Holopainen

    Kiitos kommentistasi Ari. Eilen tuijottamisen kohteena olemista käsiteltiin niin monessa viestimessä, että sen myötä syntyi ko. tarina.

    Olen introvertti, sisäänpäin kääntynyt. Kuljen mieluummin varjoissa kuin auringonpaisteessa. Kirjoittamisen suhteen olen taas ekstrovertti. Olen selittänyt itselleni tätä ristiriitaa siten, että blogissa tai missä tahansa muussakin kirjoitustehtävässä on aikaa suhtautua ja säätää tekstiä, mikä taas on helpotus verrattuna esillä oloon vaikkapa lavalla. Joskus teksti syntyy nopeastikin, mutta esim. viikonloppuna kirjoittamaani blogitekstiä säädin lähemmäs 50 kertaa, jonka myötä alkuperäisajatukseen tuli monenlaisia sävyjä lisää.
    Tsemppiä bändille!

  • plokkariukki

    Minun tekstini syntyvät yleensä tässä ja nyt. Joskus harmittavat jälkikäteen, mutta ovat kuitenkin niin iso osa minua ulospäin suuntautumis-ominaisuudessani. Monesti olen tullut selkeästi väärinymmärretyksi, johtunee tekstini keskeneräisyydestä, hiomattomuudesta, hapuilevasta ja rönsyilevästä tyylistäni; enemmän puhetta kuin ajatuksia. Kirjoittaminen on eräänlaista ajanvietettä ja hauskanpitoakin, toivottavasti ei toisten kustannuksella.

Jätä kommentti

*