Haluatko lapsesi tai lapsenlapsesi saavan mahdollisimman korkean koulutuksen hinnalla millä hyvänsä? Useita poliitikkoja kuunnellessa kuulostaisi kuin lähes jokaisella Suomen kansalaisella tulisi olla jatkossa ammattikorkea- tai yliopistotutkinto. Ei oo järkeä, sanon minä. Maahanmuuttajien tehtävänäkö on jatkossa tehdä kaikki ”oikeat” työt ja kantasuomalaiset käppästelevät ja istuvat herra ja rouva johtajina omissa lasikaapeissaan. Ei jokaiseen hommaan tarvita inssin, kandin tai maisterin papereita. Onko niin, ettei mutteripojille kuten minä ole enää sijaa tässä ja tulevassa yhteiskunnassa?

En halunnut 60-luvun alussa oppikouluun, saivat sitten ”pakotettua” minut sinne viidenneltä luokalta kansakoulusta. Montako kaltaistani opiskelee nyt 2020-luvulla peruskoulussa ja lukiossa, joille yksinkertaisesti opinnot ovat tervan juontia, vaikka jopa lukeminen ja muu tekeminen ovat ihan mielipuuhaa? Viisi vuotta lyseossa oli yhtä kituuttamista kaiken sen muun koulun ulkopuolella olevan touhun ja harrastusten riesana. Vanhempani olivat tavallista työväkeä ja osalla nyky koululaisillakin asia on niin, läksyt on osattava tehdä itse. Jo alakoululaisten tehtävät ovat sitä tasoa, että ukin ja mummin ikivanhoista opinnoista ei ole juuri apua pienten auttamiseen läksyjensä teossa. Monien lasten vanhemmat painavat töitä yötä päivää ja heidän omat harrastuksensakin vievät ison osan vapaa-ajasta, miten on lasten kanssa vietetyn ajan laita?

Lukio ei ollut vaihtoehto minulle, vaikka olisin sinne keskiarvon perusteella päässyt. Pyrin ammattikouluun keskikoulupohjaiselle Radio- ja TV-asentaja-linjalle ja pääsin. Amiskan kautta sain hyvän ammatin ja opintovelkaa en tarvinnut. Soittokeikkailin sen verran ja asuin kotona Haapakoskella opiskelun ajan, hieman taskurahaakin oli. Koulupäivät jatkettuna pelireissuilla, -harkoilla, kuin soittokeikoillakin olivat monesti tolkuttoman pitkiä. Koulut ja pelit olivat Pieksämäellä ja kulkeminen tapahtui bussilla, junalla ja kavereiden autoilla. Viikonloput täyttyivät vielä muillakin harrastuksilla.

Myöhemmin aikuisena tein työn ohessa kolme alempaa tutkintoa, ei korkekoulututkintoja. En kokenut aikuisopiskelusta minkäänlaista stressiä tai masennusta, jotka nykyään vaivaavat isoa osaa jo lukio- ja korkeakouluopiskelijoita. Avoimessa yliopistossa värkkäsin yhden 15 ov perusopinnon kokeeksi hyvin arvosanoin. Pientä haastetta kai silloin etsin, saisinko mitään aikaiseksi ”akateemisella alueella”.

Onko tavoite oltava aina hyvä tai paras ja huippupalkkainen? Nuorena tehty valinta vika alalle ja viimeistään työelämässä huomatessaan, ettei tämä ole minun juttuni, se vasta kalliiksi tulee itselle ja yhteiskunnallekin. Kun koulun penkille istutaan uudelleen täysipäiväisesti pääosin yhteiskunnan kustannuksilla ja viedään mahdollisesti paikka joltakin nuorelta oppiakseen täysin uusi ala, onko näin hyvä? Vanhemmatko, opettajat vai mikä ohjaavat meidät itse kenetkin tekemään vika ratkaisuja jo liian nuorena?

Opinto-ohjaajat ja sen sellaiset opastavat uran ja suunnan valinnassa, mutta heikoilla voimavaroilla rimpuilu liian vaikeissa olosuhteissa syö opiskelijaa varmasti. Ammatillisella 2-tason koulutuksella, oikealla alalla, voi saada hyvän ammatin ja opiskelun jatkomahdollisuuksia on myöhemminkin vaikka työn ohessa. Valmiudet ja motivaatio opiskeluun kehittyvät monella vasta aikuisiällä, näin ainakin minulla.

Joku voi kysyä, olisiko minulla ollut resursseja ”parempaan”? Kenties, mutta olisinko sen onnellisempi elämässäni tehtyäni opiskelujen suhteen toisenlaisia ratkaisuja? Seurattuani kavereita ja ystäviä jotka valitsivat ja tekivät akateemisen uran ja jo opiskellessa tavoittelivat huippuarvosanoja, ei heitä käy kateeksi. He ajavat uudehkolla Mersulla ja Volvolla, on komeat vapaa-ajan asunnot, isot eläkkeet jne, mutta elämä on vaatinut heiltäkin veronsa monessa muodossa, eikä stressi työssä ole ollut varmastikaan pienin tekijä. Iso palkka vastuullisessa tehtävässä vaatii usein kohtuutonta sitoutumista työhön ja vapaa-aikakin menee pähkätessä työasioita, jos vapaa-aikaa yleensä on lainkaan. Työ ja tittelit eivät ole kaikille se ykkösasia elämässä.

Ymmärrän, huippuja tarvitaan monella alalla ja ilman opiskelua huipuksi harvoin päädytään. Valitettavasti joukkoon kuuluu myös meitä hieman vähemmillä ja ehkä vasta myöhemmin kehittyvillä voimavaroilla olevia. Aika vähän on ihmisiä, joilla ei ole minkäänlaista vahvuutta tai osaamisen edellytyksiä millekään alalle tai tehtävään. Hitaasti kiirehtienkin ehtii perille.

Arvostetaan myös ihmistä joka kolaa lumet kauppamme edestä ja ajaa puhdistuskonetta marketin käytävillä, ei sellaisiin hommiin tarvita yliopistollisia arvosanoja, mutta työ on yhtä tärkeää kuin korkeasti koulutetunkin istuminen päätteen edessä. Tuntuu tietysti hienolta Lions-klubin päivällisillä kun saa kehua, että meidän Matista tai Maijasta leivottiin vasta maisteri tai peräti tohtori, saahan siitä yhden sulan lisää omaankin hattuun rinnassa kilisevien muiden näkyvien tunnustusten lisäksi. En usko suomalaisten onnellisuutta mitattaessa ja siellä hyviä tuloksia saatuamme, syyn olevan pelkässä korkeassa koulutustasossamme, jostakin muualta se hyvä olo rintaamme kumpuaa, sanokoon joku tai vaikka kaikki poliitikot asiasta mitä hyvänsä.

t. ariukki