Hakemus avoinna olevaan Suomen mäkimaajoukkueen päävalmentajan pestiin
Palkkaa en vaadi, voin tehdä sen oman toimeni ohella. Olen pientä eläkettä nauttiva (entinen urheilu) hullu.
Voin järjestää talvisille maajoukkueen mäkileireille hyvät ja edulliset tilat majoituksineen ja ruokapalveluineen Haapakosken entiselle kansakoululle, jonka vuokraan joukkueen käyttöön saatuani mäkimaajoukkueen päävalmentajan pestin. Turhat kiusaukset ja tyhjänpäiväiset huvitukset ja muut palvelut kylältä ovat kaukana, joten siellä joukkueeni voi keskittyä pelkästään harjoitteluun. Kännykkäkentät toimivat huonosti alueella, jos ollenkaan ja sähköt ovat talviaikaan poikki usein ja pitkään.
Majoituksen ja Viipperon mäkiharjoituskeskuksen väli on hiihtäen noin 6–7 kilometriä. Ottaisimme aamulla mäkeen lähtiessämme eväät mukaan reppuun ja aamupalan valmistaisimme yhdessä vasta nuotiolla ennen varsinaista hyppäämiseen ryhtymistä. Tällöin eivät pojat jäisi turhia lorvailemaan matkalle, kun murkinaa ja tsaikkaa olisi saatavissa vasta väliltä kerättyjen puiden ja tervaskantturoiden palaessa iloisesti mäkimontussa ja lumen sulaessa pakissa aamuteetä varten. Herätys aamulla vähän ennen auringon nousua, jotta ehtisimme mäkeen auringon pilkistäessä Viipperonmäen monttuun Tarvaisvuoren takaa. Päivällistä nautittaisiin vasta harjoituksista palattua iltapimeässä. Sipsit ja limpparit eivät lihottaisi turhaan poikia, kylällä on ollut viimeksi kauppa 20 vuotta sitten ja kauppa-autokaan ei enää kylällä käy. Taksia ei ole, eikä muitakaan liikenneyhteyksiä ulkomaailmaan, olisimme siellä korven keskellä kuin herran kukkarossa.
Masan tyylinäyte Viipperon lentomäestä v. -67
Olen hypännyt erilaisista hyppyreistä monilla eri tyyleillä, sekä pienistä että isoista. Viimeiset 50 vuotta olen seurannut lajin ylä-, ala- kuin vauhtimäkeäkin pelkästään televisiosta. Virallinen ennätykseni Viipperonharjun lentomäessä vanhoilla ”pullopohjaisilla” eräsuksilla on vuodelta 1967 ja kokonaiset 24.5 metriä. Meidän kahden kaveruksen välisen kisan voitti Masa lähes metrillä. Silloin tajusin mäenlaskusta tulleen välineurheilua. Masa oli nimittäin ostanut kisojamme varten Pieksämäen kaupungista, Urheiluliike Minkkisen kaupan ikkunasta ihailemani leveät, punaiset sukset. Oma aktiiviurani mäkiurheilussa loppui kerrottuun kisaan ja suureen pettymykseen, hoppee on aina häppee!
Lisäansioikseni ko. toimeen tuon vielä seuraavaa informaatiota mäkihypyn tuntemukseeni liittyen. Vuonna 1971 tai -72 seurasin kerran luokkatoverini Kari Vepsä(läise)n hyppyjä Suonenjoella Kyöpelin mäessä, hän hyppäsi silloin ihan oikeilla mäkisuksilla, mutta siirtyi myöhemmin musiikin ja hevoskuiskaajan hommiin. Tyttöystävät eivät tykänneet paleltua mäkimontussa, toisin kuin laulu- ja hevosharrastuksissa sisätiloissa ja lämpöisemmissä maneeseissa. Tässäkö yksi syy mäkihypyn harrastuksen laimenemiseen poikien keskuudessa?
Tunnen myöskin erään entisen maajoukkuemäkihyppääjän anopin ja appiukon, sekin mainittakoon ohimennen. Asuin 70–80-luvun vaihteessa Puijonlaaksossa lähellä hyppyrimäkiä, ne näkyivät makuuhuoneemme ikkunasta. Kaksi kertaa kävin katsomassa vielä voimissa olleissa Puijon kisoissa mäkikisan, taisivat hypätä silloin Kokkonen ja Törmänen, Nykäsen Matti hyppi vielä Laajavuorella nysästä (huom. mäkimiesten käyttämä termi pikkumäestä). Otin hyppääjistä kuvia uudella, vasta hankkimallani järjestelmäkameralla ja tele-objektiivilla, niistä kuvista voisivat katsoa mallia tämän päivän ”hyppijätkin”.
Eiköhän näillä ansioilla irtoa edes asiantuntijan paikka selostamoon Ylelle, jos ei maajoukkueen päävalmentajan pesti aukea?
Mäkihyppy uuteen nousuun!
terv. plokkariukki
Eino J. (maallikkona)
Seikkaperäisesti pohdittu. Maallikon kannatus ei tässä pestissä taida auttaa, mutta ainakin onnea kehiin jos muut ansiosi eivät valinnassa paina.
Harjoittelu mainostetulla koululla voisi olla esim. kiinalaisille aloittelijoille sopiva – äskettäin oli tästä Savon Sanomissa uutinen ja parikin?
Varhaisin muistoni mäkihypyistä on radiosta koulusta palattuani kuulemani Veikko Kankkosen voitto (1964).
Hyppyrimäkiä tehtiin, tai mäkiin hyppyreitä, toki kouluaikaan kotikylällä – jotkut uskalsivat niistä laskeakin – jotkut onnistuivat, eräät olivat sairaalassa pitkäänkin. Valmennuksen puutetta varmaankin, että lajin kiinnostus on siirtynyt television puolelle (ehkä korkeat paikat huimaavat osaa väestä).
plokkaiukki
Kiitos Eino ”myötätunnosta”. Lajista mitään ymmärtämättä, lienee tosiasia se, että harrastajia on vähän ja vähistä on vaikea saada seulottua tosi hyviä. Meitä muka lajin osaajia kyllä riittää niin selostamoon kuin telkkarin ääreen. Resurssit lajin harrastamiseen verrattuna sen valtamaihin lienevät pienet. Innostus mikä meillä oli aikanaan lajiin muunmuassa hiihtäen lähes 10 km suuntaansa hyppyrimäelle ja kaikkien muiden lajien harrastaminen mäen lisäksi koulunkäynnin ohessa, on tuskin tänä päivänä edes mahdollista, jos aikoo pärjätä koulussa ja elämässä. Onko niin, että helppouteen pyrkivässä elämäntyylissä vaikeiden lajien, kuten mäkihypyn harrastamisen mahdollisuuskin on harvojen herkkua? Joskus ulkopuolisen silmin katsottuna pettymyksien sietäminen nykynuorelle, niin urheilevalle kuin pelkästään ruudun ääreen jämähtäneellekin on ylen määrin vaikeaa, mahdotonta ja epäonnistumisen jälkeen lyödään läskiksi.
Eino J. (maallikkona)
Niinpä, sivusit oikeastaan harrastusten kalleutta. Tästä on jutusteltu eri forumeilla viimeaikoina varsin paljon. Kaikki tuntuu maksavan.
Potkupalloa harrastettiin aikoinaan kaikkialla tuntematta sitä harrastukseksi, mutta nykyisin jalkapallokin on seuroilla ymmärtääkseni varsin kallista – ja ovathan ns. ammattilaiset (kaiketi yhtiöitten nimissä) ymmärtääkseni vallanneet myös nämä kaupunkilaisten harrastuskentät, jos oikein olen ymmärtänyt. ja väestönsuojat, ja liikuntahallit ja niin pois päin – mutta, onhan siellä tietysti väkeä, innokkaitakin. Kaiketi seurat keräävät rahaa ja maksavat ison osan kuluista?
Mäkihyppy on laji sinänsä, ehkäpä sen harrastus on hiipunut sitä mukaa kuin huimapäät kansassa asettuvat ja aikuistuvat? ehkä tarvittaisiin todellakin rahakannustimia, katkenneita suksia on uusittava ym..