Siikaverkot jää myrskyn takia yksin heittämättä, no jospa aamulla pääsisin tekemään uistelureissun, tuumailin vaimolle lauantai-iltana auringon laskiessa Suonteenselän taakse aaltojen paiskiessa mökin rantaan. Aallot vyöryivät selän yli lännen puolelta ja siihen soppaan ei kannattanut siianharvoja edes yrittää. Saunavesien ottaminenkin rannasta oli työn takana veden pärskiessä ja sen muistuttaessa lähes savivelliä.
Sunnuntai-aamuna tuuli oli tyyntynyt huomattavasti ja kääntynyt pohjoiseen. Ei siinä auttanut muu kuin pakata lämpöistä päälle lämpötilan ollessa vain ajatuksen nollan yläpuolella. Pilkkihaalarit päällä nostelin pari viikkoa sitten valmiiksi viritellyt vapani veneeseen ja ei kun paatti vesille. Kolmannella hörähti v. -77 mallin 2-tahti prutku pyörimään ja varovasti pohjakiviä väistellen pakilla kohti aamun seikkailuja. Jouduinpa ottamaan lähdönkin vielä uusiksi; siihen ehti vaimokin rantaan jo kysymään, että mitä jäi. Haavi oli saunan terassin naulassa.
Selällä näkyi muitakin veneitä pitkästä aikaa, taitaa pojilla olla uistelukisa kun urku auki painavat kohti Eteläselkää. On varmaan kiva huristella ja uistella tässä kelissä lämmitetyssä veneen kajuutassa ja mikä on tulla ulos kalaa väsyttämään hienoissa ja lämpimissä kelluntapuvuissa.
Saatuani omat uistimeni veteen muutama sata metriä omasta rannasta lähdettyäni, alkaa tulla räntää taivaan täydeltä. Onneksi tuuli on vähäinen, rillit kastuvat hetkessä läpinäkymättömiksi. Kieputan Taimelan pakan matalan reunat saamatta tärppiäkään. Kaksi isompaa venettä jäivät Ärjänsaaren pohjoispuolta yrittämään, onneksi eivät tähän ”minun” vesilleni. Jos ujo olisin, hävettäisi tällaisella kiululla ja savuavalla tuupparilla vedellä muutamaa uistintani noiden ökyveneiden joukossa, niiden targakaarissa sojottavat nätissä järjestyksessä melkoinen määrä vapoja plaanareiden vetäessä uistinrivin leveälle molemmin puolen venettä, kyljistä paistaa logoja moottoreista luotaimiin, plotterihin, vapoihin, keloihin ja tunnettuihin huippu uistimiin saakka. Omasta välinevalikoimastani kelamerkkejä löytyy kuusi ja vapoja neljää eri merkkiä, suurin osa joltakin käyttämättömiksi jääneitä hylkytuotteita, tuoreinkin hankinta on itselleni 50-vuotis lahjaksi ostamani, ihan naapurimaassa valmistettu laatukela. Vanhin nyt käytössä oleva kelani on ranskalaista alkuperää 60-luvulta. Näillä on pärjätty tähän saakka ja pärjätään edespäinkin, syömäkalaa olen narraamassa nytkin, mutta valitettavan usein tulen itse narratuksi. Ehkä pari uistinta kesässä hankin entisten menetettyjen tilalle ja joskus uusin siimat, siinä isommat investoinnit uistin- ja syömäkalojen päänmenoksi.
Saalistako tältä reissulta? Kyllä, taas kerran kotikarikon kupeessa, ensimmäistä uistinta ylös vetäessä yksi vapa notkahtaa ja jarru särähtää kohmeisessa kelassa. Veikkaisin noin 1,5 – 2 kilon hauki, parhaassa tapauksessa taimen, uittelin sitä parin minuutin verran, mutta kun aloin varmaa saalista tarjoamaan haaviin, se katsoi parhaimmaksi irrota juuri vähän ennenkuin olisi joutunut ariukin lounaspöydän antimeksi.
Vaimo kysyi kolistetuani kylmissäni mökkiin reilun tunnin uistelureissun päätteeksi:
– Lämmitänkö einesjauhelihapihvit ja mummonmuusin?
– Kyllä kelepaa catch & release-miehelle.
