Debriefing

Mikä on tämän hetkinen todellinen tila rauhan rintamalla niin Suomessa kuin muualla maailmalla? Miksi juuri nyt mietin moista asiaa, jonka ei luulisi hetkauttavan minun ajatusmaailmaani himpun vertaa täällä suomalaisessa lintukodossa ja periferian perämetsissä. Itseäni luulisi enempi koskettavan vaikkapa ilmastonmuutos, lapsiperheiden ja pienituloisten pärjääminen digitalisoituvassa ja rahalla toimivassa yhteiskunnassamme. Alati meillä heikkenevät palvelut niin terveydenhuollossa kuin vanhusten palveluissakin luulisi olevan lähempänä sydäntä tai miksei päivän sää. Ehkä olen vain kyllästynyt omassa pienessä päässäni näitä viimeksi mainittuja pohtimaan, toistaiseksi, kun tuntuvut omat vaikutusmahdollisuudet näihinkin olevan nollassa.

Yhtenä syynä rauhantilan pohdinnan heräämiseen on tulevana viikonloppuna yli kolmekymmentä vuotta sitten Lähi-Idästä kotiutuneen, erään YK:n rauhaturvaajamiesryhmän kokoontuminen Pirkanmaan seudulle yhteiseen debriefinkiin. Debriefing ei ole ihan oikea termi kyseiselle tapaamiselle, vaikka monelle jäi ikäviäkin tapahtumia muistilokeroihin kyseiseltä keikalta. Oikea debriefingit olisi pitänyt pitää silloin ajallaan, mutta pitämättä ne siihen aikaan jäivät. Oliko tuolloin edes keksitty koko termiä, briifareista kyllä puhuttiin, mutta niissä vain otettiin hapanta. Reissun tapahtumat vai mikä lienee ajanut ennenaikaisiin ”tuonpuoleisiin siirtymisiin” ainakin kahdelle joukkueemme miehelle reissumme jälkeen. Vuosittaisissa tapaamisissa muistellaan yhä yhdessä silloin hoidettuja hommia ja pidetään yllä ”etelän lomalla” luotuja ystävyyssuhteita. Hyvin syöden ja varmasti juodenkin viikonloppu vierähtää rattoisasti. Poikain ikääntyessä juomapuoli tosin jää aina entistä vähemmälle. Onko tämä mielen ja miehen paluuta nuoruuteen?

Suuri osa viestijoukkueemme rauhanturvaajista oli reissulle lähtiessä hieman yli kaksikymppisiä, vasta työelämää opettelevia poikamiehiä ilman perhehuolia ja seikkailumieli oli korkealla. Monella pelkästään ammatillinen koulutus takana, ehkä hieman työkokemusta. Joukkueessa oli kuitenkin mukana yksi perheellinen, toisia reilut kymmenkunta vuotta vanhempi yrittäjä Pieksämäen seudulta. Mieleni teki poikain mukaan tulevanakin viikonloppuna menneitä muistelemaan, mutta ei se tälläkään kertaa onnistu, vaikka vielä muutama päivä sitten lähtö tuntui mahdolliselta ja ajankohtaiselta.

YK:n rooli kriisien ratkojana, rauhantakaajana ja ylläpitäjänä on tainnut kärsiä pahasti. Homma on siirtynyt Natolle ja sehän ratkoo asiat ”pelkästään” asein, testaten sodan olosuhteissa uusinta aseteknologiaansa ja intressinä USA:n etu – minun mielestäni.

Risto E. J. Penttilää A-studiossa kuunnellessa hänen ruotiessaan mm. Donald Trumpin (talous)politiikkaa mainiten presidentin ”tietynlaiseksi hulluksi”, pisti miettimään. Jos noinkin vaikutusvaltainen ja ilmeisen viisaskin mies (tj. Nordic West Officessa) kuin Penttilä harkitusti arvostelee suurvallan johtajaa siten kuin ohjelmassa tiistai-iltana kuultiin, ei maailman tila ole kovin kummoisissa käsissä. Onko pitkäjänteinen, järkevä johtaminen suosiossa muidenkaan suurvaltajohtajien arvoissa vai ajaako oma ja oman maan etu edelle kaikessa päätöksenteossa? Valehteleminen, salailu ja takinkääntäminen on heillä enemmän sääntö kuin poikkeus, siis hävettävä asia. Kauppasodista on aiemminkin alkanut aseellisia konflikteja, öljytankkereiden kaappaukset ja torpedoinnit lähiaikoina ovat osoituksia kauppapolitiikassa olevan melkoisesti ”panoksia” ihan tämän sanan varsinaisessa merkityksessäkin.

Suurvaltojen irtisanoutuminen aseistuksen rajoittamiseen tähtäävistä sopimuksista huolettaa ja aseteollisuus on monella suurvallalla (myös maiden johtajilla) valtavaa, omaa bisnestä. Miksi aseita suunnitellaan ja valmistetaan – sotimiseen, ei kai rauhan ylläpitämiseen, no onhan se kauhun tasapainokin jotakin, mutta kun joku ”hullu” vahingossa nappia painaa on helvetti irti.

Minulta jää tällä kertaa YK-kaveriporukka tapaamatta, mutta ehkä siihen joskus tulee vielä uusi mahdollisuus. Ikänestorina tapaamisissa on saanut kuulla monelaista hyvätahtoista nimittelyä jo reilut kolme vuosikymmentä, milloin sanottu pastoriksi (evp suntio), milloin papparaiseksi ja vanhaksi pieruksi, mutta kuka niistä hyvässä seurassa pahastuu, en minä ainakaan. Nyt on nuorinkin ko. reissulla yli 30 vuotta sitten mukana ollut pojankossi ylittänyt 50 vuoden rajapyykin, eiköhän tässä aleta olla pikku hiljaa papparaisia ja vanhoja pieruja koko joukko, toinen jalka haudassa kuin entisellä haudankaivajalla, jolla montussa olivat välillä kumpainenkin koipi.

Jätä kommentti

*