Olemme siirtyneet digiaikaan. Onko kaikki paremmin kuin ennen? Kohta lääkärissä käynnit ja vanhustenhoitokin hoituu diginä ja ei maksa paljoa. Monen asian hoitaminen on helpottunut, mutta valitettavasti ei kaikille. Kanssakäyminen kavereiden ja ystävien kanssa on siirtynyt ikävä kyllä ruudulle ja viestimiin. Monille digiyhteiskunnan ja eri digilaitteiden kanssa seurustelu on kuitenkin muuttunut jokapäiväiseksi ahdistukseksi.

On eri asia istua ystävän kanssa ja tarinoida nokakkain. Erilaisten asioiden hoitaminenkaan ei suju kaikilta ilman oikeaa ihmiskontaktia.

Tällaisten höpinöiden julkaiseminen on toki tullut helpommaksi. Leikkaa ja liitä-askartelu on taakse jäänyttä elämää. Ketkä näitä jorinoita jaksavat lukea, se onkin jo toinen tarina, kun netti ja lehdet ovat pullollaan meidän kaikenlaisten marisijoiden ja itsensäilmaisijoiden kirjoituksia ja erilaisia videotallenteita.

Olen vanhanaikainen ihminen, analogia-ajan ukko ikäni ja työuranikin puolesta. 60 ja 70-lukujen vaihteessa saadessani käteeni ensimmäisen digitekniikan oppikirjan, tuntui eteeni aukeavan uusi, parempi maailma, ja paljon on muuttunutkin. Monessa asiassa on menty huonoon suuntaan. Kohta tekoäly lannistanee ja tyrmännee meidät kaikki omilla sovelluksillaan ja tekemisillään. Meitä viedään kuin pässiä narussa?

Tämä pohdintani sai pontta vieraillessani pitkästä aikaa hyvän ystäväni luona. Whatsapeilla ja textiviestillä ei lauleskella ja soitella yhdessä kitaraa eikä mennä lammen rantaan uistinta heittelemään, se on ystävyyttä!

Tutustuimme Masan kanssa Haapakosken kansakoulussa tasan kuusikymmentä vuotta sitten. Muistan tapaamisemme kuin eilisen päivän, yhdessä sitä pitkästä aikaa kahvimukin ääressä kertasimme. Olin järjestäjänä luokassa Masan astuessa uuteen opinahjoonsa, vuotta alemmalle luokalle hän tuli kuin minä, mutta samaan Hilja-opettajan luokkahuoneeseen. Masan Jorma-isä oli saanut virkamääräyksen nyt jo aikaa sitten hiljentyneelle ja rapistuneelle Haapakosken rautatieasemalle.

Teimme kaksistaan pienen kalareissun Evon entiselle kalantutkimusasemalle ja sen lähivesille kalatutkimuksen merkeissä. Ystäväni on eläkepäivinäänkin vielä mukana vuosikymmeniä sitten aloittamassaan projektissa joka jatkuu edelleen uusien vetäjien tahdittamana. Välineet tutkimusnäytteen saamiseksi meillä olivat suoraan lapsuutemme ja nuoruutemme ajoilta. Ikivanhat virvelimme olivat edelleen käyttökuntoisina mukanamme, joskin aika harvoin enää tositoimissa kuten silloin aikanaan. Tutkimuskohteen lampi lasinkirkkaine vesineen oli kuin kaivossa olisimme uistimiamme heitelleet, näytekalat jäivät tällä kertaa jatkamaan uintiaan jossakin lammen syövereissä. Toinen pieni järvi antoi kaverille sentään pari pienehköä haukea ja muutaman ahvenen. Minäkin näin ahvenen tavoittelevan omaa Calico cat-lippaani. Liekö kotikenttäedulla ollut vaikutusta saaliin saannissa?

Kaverin kanssa kalareissu ja yhteinen muisteluilta lauluineen ja kitarointeineen on tässä digimaailmassa jotakin sellaista mitä harvemmin enää harrastetaan. Ei siihen tarvita kännykkää ei tietokonetta netistä puhumattakaan. Nokakkain istumista, toisen kuuntelua ja kuulluksi tulemisen tunnetta, yhteistä tekemistä. Luonnosta nauttimista ja vaikka hetken rauhoittuminen nuotiotulen ääressä, siinä sinullekin asia, joka on kaukana digistä.

Olihan se digihärpäke, älykännykkäkin mukana reissussa ja sitä etsittiin lopulta oikein kahteen pekkaan. Se oli luiskahtanut auton takakonttiin repun alle ja lopulta löytyi suureksi helpotukseksi, ei ollut tippunut suonsilmään lampia kierrellessä. Todettiin näistä uusista välineistä hyötyäkin olevan, jos nimittäin sattuisi kalareissulla jokin vahinko tai sairauskohtaus yllättämään, olisipa mahdollisuus saada ainakin jonkinlainen yhteys ulkomaailmaan, jos ei muualle, niin siihen 112:seen. Nitrotkin kulkivat sujuvasti molemmilla taskussa, niitä ei vielä toistaiseksi ole digitalisoitu, saa nähdä koska sekin ihme nähdään. t. ariukki