Fredistä Kari Tapioon

Fredi alias Matti Siitonen on siirtynyt laulamaan komealla tenorillaan tuonpuoleisiin. Moni muukin minun nuoruusaikani suosittu muusikko ja artisti on lopettanut keikkailun täällä ajassa. Pave Maijanen, aikaa sitten Rauli ”Badding” Somerjoki, Irwin, Kari Tapio, hän melkein oman kylän poikia, vaikkei minun suosikkilistalleni aiemmin mainittujen lisäksi päässytkään. Lista on pitkä, kuka lähtenyt nuorempana kuka ehtinyt aikamiehen ja -naisen ikään. Naisista ensimmäisenä poismenneinä suosikkeina tulevat mieleen Carola ja Anki. Tunnetun ja oman suosikin kuolema panee harmaat aivosolut muistelemaan vanhoja, mitä vasta menneen tunnetuksi tekemiä biisejä soitettiin ja laulettiin vaikkapa ensimmäisillä keikoillamme? Jopa sävellajit sointuineen palaavat yllättävän tarkasti mieleen, vaikka jonkin kappaleen viime soitosta on saattanut kulua puoli vuosisataa.

Mikä näille 60 – 70-luvun laulajille ja lauluille oli yhteistä? Muun muassa niiden kuunteleminen ja tallennus. Minulla ei ollut varaa ostaa levyjä ja kasetteja. Kun alettiin soittelemaan bändin kanssa 60-luvun puolivälin jälkeen edes nuotteja ei tarvittu. Suoratoistoista ja striimauksista eikä nykyajan erilaisista sovelluksista kännyköihin ja muihin kannettaviin laitteisiin osattu uneksiakaan. Levyt kuunneltiin radiosta josta ne sitten nauhoitettiin joko kelanauhoille tai hieman myöhemmin C-kaseteille. Näiltä sitten opeteltiin sanat ja kuunneltiin melodiat ja itse värkättiin korvakuulolta soinnutukset ja sovitukset omalle bändille.

Fredin kappaleista soitettiin hänen ensimmäiseltä LP:tään Fredi (1969) mm. Liian myöhään, Kolmatta linjaa takaisin ja Pieni nukke, nämä ainakin löytyivät ja varmasti koko LP omalta Uher 714:lta nauhoitettuna. Vuonna 1972 lopetimme poikain kanssa yhteiset soitannat ja siirryttiin musiikissa kuuntelupuolelle kukin omaan kaupunkiinsa. Fredin ehkä tunnetuin Niin paljon kuuluu rakkuteen pitkäsoitto oli varmasti yksi eniten kuunnelluista levyistä minun silloisissa stereoissani Hectorin lisäksi.

Telkkariin Fredi ja Kivikasvot tulivat vuonna 1969 ja näitä jaksoja esitettiin yhteensä noin sadan ohjelman verran (Wikipedia). Pieksämäellä löytyi tuolloin ruutuun tasan yksi kanava josta tämä ohjelma oli katsottava aina mahdollisuuksien mukaan. Nauhoittaa sitä ei voinut, kuvanauhurit tulivat vasta vuosien päästä myyntiin. Minä ostin ensimmäisen oman Saloran VHS-videonauhurin 80-luvun alkupuolella. Kaipaan edelleen telkkariin Kivikasvojen tyyppistä huumoria ja ennen kaikkea musiikkia.

80-luvulla tulivat myyntiin ensimmäiset kannettavat taskukokoiset walkman – (Sony) tyyppiset korvakuulokkeilla varustetut soittimet joissa oli C-kasettisoitin ja osassa radiokin. Enää ei tarvinnut raahata mukanaan ison salkun kokoista soitinta pattereineen tai etsiä verkkopistorasiaa. Walkman tyrkättiin vyöhön kiinnikkeellä ja rokki soi häiritsemättä muita kanssaeläjiä ja -kulkijoita.

Minusta musiikista on tänä päivänä tullut enemmän kertakäyttökamaa, niinkuin monesta muustakin tuotteesta jotka ovat nyt jaossa ja kaupan. Helpoksi on tullut itse musiikin tekeminen ja jakaminenkin. Kaikenlaista kilpailua järkätään uusien artistien löytämiseksi ja mainosta tunkee musiikin kanssa ja musiikista joka tuutista. Itse en enää erota montaakaan solistia tai yhtyettä suuresta massasta jota meille syötetään. Autoradiossakin on joko Puhe, tai Yle Yksi tai Klassinen kanava auki, silloin harvoin kun radiota enää kuuntelen, se höpinä ja tolkuton räppi ja räminä vain rasittavat mieltä. Telkkarin musiikkitarjonnasta en pidä lainkaan ja kerrostalossa volyymin pitäminen tarpeeksi pienenä tuottamatta naapureille häiriötä poistaa musiikin kuuntelusta muutenkin suuremman nautinnon, vaikka sieltä mieluista musiikkia joskus tulisikin.

Taitaa musiikin kuin moottoripyörien kohdallakin minulle parasta olla se lapsuuden ja nuoruuden ajan laitteet ja meno. Nostalgia ja retro; on pappa pudonnut päivän menosta pahemman kerran.

t. ariukki

Kommentit

  • Arja Hakala

    Noinhan se oli 1950-1960-1970-luvuilla, että ite iänetettiin ratiosta kasetille ohjelmia ja musiikkia. Tosin nauhotusta meillä tehtiin vasta 1960-luvun loppupuolella, kun hankimme ration, joka toimi paristoilla.
    Sitä ennen oli isohko ratio, joka otti virran kahesta eri kokoisesta ”akusta”.

    Kotimme oli askeettinen, ei sähköjä eikä viemäröintiä.

    Millainen musiikki liikuttaa? Sellainen, jossa on sisältöä eli tarina.

    Kuten hiljattain oli The voice of Finland musiikkiohjelma.
    Siinä oli kilpailijana Kalle Virtanen.
    Hänen tulkinnat oli henkeä salpaavia, varmoja ja tunteikkaita.

    Hän tulkitsi Myrskyluodon Maijan. Ja kun kuulija on kyseisen elokuvan katsonut, niin osaa eläytyä biisiin.
    The Exodus Song oli semifinaalissa esityksenä.

    Kalle Virtasen tulkinnat upposi tunteisiin.

  • plokkariukki

    Upeita olivat Kallen vedot. Itse veikkasin voittajaksi suuren yleisön äänillä (nekö oikeasti ratkaisivat) neljänneksi jääneen ”rekkatytön”. Ihme että Kallen tyyppinen klassinen ääni vei voiton, kaikki finalistit olivat omalla tavallaan loistavia laulajia ja nuoret 2. ja 3. jääneet äänet kuulostivat uskomattoman valmiilta.

Jätä kommentti

*