Helpompi tie

Ollessamme musisointikeikalla muutamia päiviä sitten, sain kaveriltani mielenkiintoisen kommentin ainaisiin valituksiini pienestä eläkkeestäni .

Sattumoisinko joillakin ystävilläni ja pelimannikavereillani ovat paremmat eläkkeet kuin allekirjoittaneella? He eivät laske ja mieti joka eläke-euroansa, mihin ne sijoittavat. Sensijaan meikäläisen on joskus harkittava tarkkaan muutaman satasen maksavan tarpeellisenkin hyödykkeen ostoa ja mikä on sen seuraus loppukuun rahatilanteeseeni tai seuraavan kuukauden pakollisiin menoihin, vaikkapa lääkelaskuihin nähden.

Olimme ennen keikkamme alkua lenkillä pienellä metsäpolulla. Polun vierellä kasvoi metsämansikoita, maitohorsmaa, puolukkaa ja mustikkakin oli isolla raakileella. Noiden kasvien latinankieliset nimet pulpahtelivat muististani kuin apteekin hyllyltä. Toinen lenkkikavereistani on biologi, väitellytkin. Hän totesi tähän tyyliin: Jumankekka, tuolla muistilla mies olisi pärjännyt koulussa meikäläistä paremmin, mutta valitsit sitten helpomman tien ja iskit koulussa hanskat – pulpettiin.

Niinpä! Lukio ja muunmuassa kielet eivät juuri kiinnostaneet, valitsin toisen, ehkä helpomman vaihtoehdon, amiskan. Oppikoulun opettajien sympatiatkin tuntuivat kohdentuvan muualle kuin meikäpojan opiskeluun ja jatko-opintoihin.

60-luvulla opettajan oppilaaseen kohdistuva kannustaminen ei ehkä ollut kovinkaan rohkaisevaa, ainakaan minun kohdallani. Ruotsin opettaja syytti minua muunmuassa lunttaamisesta, se ei tuntunut rehellisyyteen kasvaneesta, 12 vuotiaasta pojankossista hyvältä. Musiikillinen suuntautumiseni kohdistui kitaransoittoon (rämpyttämiseen) enemmän kuin pianon pimputtamiseen tai viulun vinguttamiseen, joten musiikin maikan empatiat olivat iänikuisia pianon tasokurssejaan kilkuttelevien kilttien musiikkiopistolaistyttöjen puolella. Biologia, historia ja maantiede kiinnostivat, niiden lukeminenkin oli mieleistä, niinpä kasvien tieteelliset nimet ja heimot jäivät muistiin. Yhdeksi tekijäksi kielten ja matematiikan opintojen takkuamiseen ja mielenkiinnon häviämiseen niihin tuli sairastumiseni pitkäaikaiseen influenssaan oppikoulun ensimmäisen luokan syksyllä. Olin poissa koulusta useita viikkoja ja putosin kärryiltä heti alkajaisiksi. Tukiopetuksesta en silloin osannut uneksiakaan, jotta olisin saanut muut kiinni opinnoissa, eivätkä vanhempanikaan ymmärtäneet hakea apua tilanteeseen. Muistan elävästi ensimmäisen ruotsinkokeen palautuksen, punaisen värin alta eivät omat vastaukseni juuri erottuneet ja tuloksena oli ala-arvoinen numero, muistaakseni 4-.

Joskus koulussa tapahtunut mitättömältäkin tuntuva asia voi kääntää lapsen ja nuoren mahdollisuuksien kelkan vika suuntaan ja lopputulemana jopa koko elämän ajautumisen harhateille. Joillakin elämä menee ilman isompia kompurointeja ja eteneminen opinnoissa, uralla ja elämässä yleensäkin on lähes ruusuilla tanssimista alusta loppuun. Toinen katkeroituu ja sortuu syyttämään milloin yhteiskuntaa, toisia ihmisiä, jopa itseään epäonnisesta elämästään. Voi hän olla siinä oikeassakin tai sitten ei. Usein etsitään lohtua viinasta, huumeista, irtosuhteista jne.

Jospa minä tai sinä osaisimme auttaa ja tukea lasta, nuorta, miksei vanhempaakin ihmistä silloin, kun hän on valinnan edessä ja tekemässä ratkaisuja, jotka veisivät elämässä eteenpäin ja mahdollisimman hyvään lopputulokseen.

Auttaako sinua tai minua päivittäinen mariseminen ja vouhkaaminen somessa ja lehtien yleisöpalstoilla? Saat siellä toki mukaasi ja kommenttejasi peukuttamaan eri tavoin epäonnistumisia kokeneita, ehkä niitä vääriä, jopa aina helpoimpia valintoja ja ratkaisuja etsineitä ja tehneitä kanssaihmisiä. Hekin omalla meuhuamisellaann saattavat vain lisätä kierroksia omaan myllyysi ja tilanteesi vain pahenee.

Olisiko minulla nyt parempi eläke ja olo, jos se lyseon ruotsin maikka olisi jättänyt syyttämättä lunttaamisesta sen ainoan kerran hyvin menneen kokeen jälkeen, olinhan kerrankin lukenut kokeeseen?

Marisemiseeni kantaa ottanut kaveri ja toinen, hänkin elämäntyönsä isopalkkaisena tahollaan uransa tehnyt, heidän kanssaan pänttäsin ruotsin sanoja kokeeseen edellisenä iltana ja sain siitä peräti 7,5 arvosanan. Pänttäämisen jälkeen opeteltiin vielä Nousevan auringon talo-biisin sointuja parilla kitaralla ja taisi mukana olla kaverin pikku harmoonikin. Tuosta ajasta on kulunut yli puoli vuosisataa. Samainen laulu soi ensimmäisenä viime lauantaina bändimme 50-vuotis ”juhlakonsertissa” Haapakosken tehtaan Yläverstan salissa.

Yhdessä aloitimme opintien ja musisoinnin, mutta tiemme erkanivat muutaman vuoden päästä, opiskelut ja elämä vei meidät eri paikkakunnille. Nyt jatkamme taas eläkeukkoina yhteistä musiikin harrastustamme. Neljäskin pelimanni bändiimme kuuluu, mutta sepä onkin jo toisen tarinan aihe.

Jätä kommentti

*