Haapakoskelaista elämää 50-60-luvulla

Aloitin taipaleeni kohti tätä päivää kohta 64 vuotta sitten Haapakosken kylällä, tehtaan omistamassa pienessä hellahuoneessa. Pytingeiksi niitä punaisia kolhooseja sanottiin. Nyt ne ovat suurimmalta osaltaan purettu. Herrojen keltaisissa oli perheen käytössä huoneita enemmänkin. Olipa joku vuosi ennen syntymääni ollut niinkin, että yhdessä huoneessa asusti parikin perhettä, liituviiva lattiassa erotti reviirit.

Rallia asemapytingillä naapurin Hannun kanssa

Rallia asemapytingillä naapurin Hannun kanssa, Raiku takana.

Vesi tuli sisään, kun sen haki ämpärillä muutaman sadan metrin päästä keskeltä tehtaan peltoa olleesta yhteisestä kaivosta. Likavesi kiikutettiin sinkkisankossa yhteisen, pitkän liiteri/aitta/huussirakennuksen taakse tunkioon, rotat hoitivat jätteen jälkikäsittelyn. Niitä ammuttiin ritsoilla, joskus osuikin. Jokaisella ”huoneistolla” oli sentään oma huussi, alunen oli yhteinen, jonka Paska-Lassi kävi kevättalvella tyhjentämässä rivi-huussin päädyssä olleesta ovesta. Lastasi paskat Savonsanoman paloineen (ei ollut silloin serlaa) laitarekeen ja kuskasi Luukas-nimisellä hevosella tehtaan pellolle. Ruoasta ei jäänyt jätettä, lautanen nuoltiin puhtaaksi, loppuruoka kattilasta ja paistinpannulta lämmitettiin niin monta kertaa, että kaikki tuli syötyä. Ei ruokaa liikaa koskaan ollutkaan pois heitettäväksi ja tarvitsi se pystykorvainen Raikukin osansa. Tehtaan navetalta haettiin hinkkimaitoa ja joskus sieltä sai juustomaitoakin ja siitä äiti teki uunijuustoa, se oli herkkua.

Tehtaan väki asui yhteisissä vuokra-asunnoissa koko ikänsä. Ei tehtaalla töissä ollessa kovin vanhaksi tarvinnut elääkään, sen verran kuluttavaa työ oli ja olosuhteet niiden tekemiseen. Harvempi pääsi eläke-ikään ja viimeistään muutaman vuoden työstä vappaassa olotilassa kiduttuaan ja ryittyään tehtaan poroa keuhkoista potkaisi tyhjää. Näin äijät sanoivat, kun jostakin henki lähti. Eläke-papparaiset ja -mummot asuivat Vanhain talossa Soukkasentien alkupäässä.

Työtä oli vielä 50-60-luvulla jokaiselle kykynsä mukaan, kouluja kävivät vain herrojen penskat. Työläisten kakarat menivät tehtaalle työntekoon. Verstalle tai valimoon ensin harjoittelijaksi pienellä palkalla ja jatkoivat siellä koko ikänsä, saavuttaen uransa huipun ehkä sorvarina tai valurina. Oma ikäluokkani oli ensimmäinen, joka pääsi (joutui) ja uskaltautui oppiin ihan kaupunkiin asti. Ehdin minäkin 70-luvun alussa sorvata viikon messinkinippoja venttiileihin, ennenkuin pääsin oman alan töihin Savonlinnaan.

Isäukko osti v. -61 vuosia tyhjillään olleen talon. Siitä alkoi minun remontoijan urani, joka jatkuu vieläkin. Taloa korjattiin jostakin kohtaa varhaisesta keväästä lumen tuloon saakka isän kuolemaan asti. Arvaa ottiko pannuun, kun vuokrapytinkien pojat läksivät kentälle jaliksen peluuseen, niin meikä alkoi lyömään rivettä seinään tai huopaa kattoon.

WP_20160316_001

Raput on korjattu, niistä meni muutossa jalka läpi.

On käynyt mielessä, että se oli elämää 50 ja 60-luvulla. Vasara pysyy kädessä vieläkin ja aina ei tarvitse olla jotakin viihdykettä, telkkaria tai muuta ruutua jota tuijottaa. Silloin kun ei korjattu taloa tai tehty venettä, niin remontoitiin vanhaa moottoripyörän räyskää. Sillä sitten viikonlopulla ajettiin kala- tai kyläreissulle. Autoa ei ollut ja jos DKW-motska oli epäkunnossa mentiin kävellen, potkurilla tai polkupyörällä ja hyvin kerkesi. Olisiko sittenkin parempi jos telkkaria ja puhelinta ei olisi keksittykään?

Käväistäisiin naapurissa ja kysyttäisiin, saisinko tähän vähän apua tai tarvitsisitko itse jotakin? Toivat pojat kalaa semmoisen määrän onkireissultaan ja pääsi suola loppumaan, lainaisitko? Tulisi samalla sitä niin kovasti kaivattua sosiaalista kanssakäymistäkin. Juotaisiin naapurin kanssa korppukahvit ihan muuten vaan aikamme kuluksi.

 

Kommentit

  • Jari Holopainen

    Olen silloin tällöin katsonut englantilaista talo-ohjelmaa Grand Design. Siinä juontaja muistuttaa usein siitä, miten tärkeää on rahan puute, vaikkei se mukavalta tunnukaan, jotta keksittäisiin parhaimmat ratkaisut kuhunkin taloon.

    Nykyään näkee harvemmin näin jyrkkiä kattoja rakennettavan. Tuskinpa keväisin on tarvinnut käydä lunta katolta tiputtelemassa.

  • Ari Niemeläinen

    Jari, eipä tarvinnut huopakatonkaan aikaan, mutta ihan helpoimpia hommia ei tuon katon korjaaminen ollut silloisilla tikkailla ja telineillä. Sitten kun peltikatoksi tehtiin, melkein jokakeväinen homma oli portaiden uudelleen kiinnittäminen, kun kunnon pohjia ei löytynyt mistään, minne tikkaat olisi kiinni saatu. Jiirit olivat toinen asia, kuistiosa liikkui roudan myötä etuosastaan ainakin 20 senttiä. Nyt kattoa rustaavat jo toiset miehet. Sanottaisiinko tuota mun ralliajoasua nykyään jumpsuitiksi, kaverilla taitaa olla aitoa sarkaa?

  • Jari Holopainen

    Eipä tulleet tikapuut mieleen. Jumpsuit on kyllä mainio nimi asusteelle – siinä varmaan konkretisoituu parhaiten sanonta hypätä housuihin.

  • Ari Niemeläinen

    Huomasin jälkikäteen kuvatekstiin pujahtaneen virheen, pystykorvainen koira (nykyään kai määriteltäisiin pohjanpystykorvaksi?) rallimiesten takana ei ollutkaan Raiku, vaan Raikun emä Jekku. Nämä tarinat pitää olla faktaa, ainakin melkein. Joskus muisti pätkii, näköjään, mutta palaa pätkittäin.

Jätä kommentti

*