Onko vihan tunne sallittu?

Minulla on ongelma, rehellisesti sanottuna useampiakin. Ikääntymisen myötä niitä kertyy  eturauhasvaivan lisäksi muitakin. Yksi on vihaisuus ja sen sukulainen – kärttyisyys, ovatko nämä ongelmia vai vaan tunteita?

Olen ollut innokas liikkuja, urheilua harrastin yhtä sun toista. Nyt kuntoa on vaalittava paljon loivemmin liikkein sairauksien ja rajoitteiden johdosta. Tällainen lutustelu tuntuu liian helpolta. Joskus ylitän rajani vieläkin vaikkapa lumitöissä, pusken kolalla ikäänkuin olisin kolmekymppinen. Olo riehumisen jälkeen on huikean levollinen ja tietysti särkee niin samperisti joka paikkaan.

Opin nuorena ponnistelemaan, treenaamaan ja pistämään itseni fyysisesti tiukille. Hiki lensi ja kunto oli rautaa, isolla osalla pojista ja nuorista miehistä oli ennen niin. Miten on nyt? Kuulemma nuorten miesten kunto SA-inttiin mennessäkin on  monella rapatasoa. On tietenkin pelimiehet ja salihemmot erikseen, nehän näkee jo päältä. Itsensä rääkkääminen fyysisesti on minulle henkisen hyvinvoinnin kannalta tarpeellista – vieläkin!

Aiemmin kerrotun riekkumisen ja itsensä kiduttamisen lopettamisen aikoihin minussa alkoi ilmetä oireita, joita en aiemmin juurikaan ollut tunnistanut. Oliko tämä sattumaa, testosteronin vähenemistä, vai jotakin muuta, johtuiko mainitusta syystä? Minusta tuli välillä ärtyinen, jopa vihainen mies. Samoja tunteita olin toki kokenut pelikentällä ja tehdessäni kovempia fyysisiä harjoituksia. Pelin ja treenin jälkeen mieli oli puhdistunut noista usein ehkä itseenikin kohdistuneista vihan ja kiukun puuskista. Niissä oli tietoista itseni rökittämista, silloin koin pääseväni suorituksissani selkeästi paremmalle tasolle. Ajattelin joskus lentopalloa lyödessäni sen tilalle milloin kenetkin eri mieltä kanssani olevan tai minulle ihan muuten vaan päätänsä aukoneen ja annoin pelivälineelle kyytiä. Suutuspäihin itseni piiskattuani sanoin kavereille, että saatte tuon perkeleen nahkakuulan kaivaa kohta lattiasta lapiolla. Revin itseäni punttisalilla ja lenkillä joskus kipurajoilla ja se tuntui hyvältä. Koin agressioiden purkautuneen terveellä tavalla urheiluun ja treenaamiseen. Ovatko viha ja sen tyyppiset tunteet sallittuja edes tuolla tavalla käsiteltynä? Tietääkseni koskaan en kohdistanut näitä tunteita pelikavereihin, en edes vastustajiin.

Tällaisen maallikko-psygologin mielessä on käynyt tällainenkin ajatus, josko liian helppo elämä tänä päivänä tuo vihan ja muut pahat ajatukset helpommin pintaan? Minä ja jotkut toisetkaan kun eivät voi niitä fyysisesti ja järkevästi mihinkään purkaa? Kaikki eivät osaa eivätkä pysty puhumalla vaikeita tunteita käsittelemään, onko siihen mahdollisuuttakaan? Lähinnä tulevat mieleen vastaanottokeskuksissa maleksivat ja päätöksiä odottelevat maahanmuuttajat. Yleensäkin nuoret miehet, miksei naisetkin, joilta puuttuu vaikkapa työ ja tolkun tekeminen. Ennen heinä- ja pottupellolla hanko ja kuokka heiluivat ärräpäiden sinkoillessa, kaivettiin lapiolla ojaakin, mutta sitten illalla tanssilavalla oltiin ihan velttoa, kilttiä poikaa. Oltiin siellä risusavotassakin kassaran eli vesurin kanssa. Aika on muuttunut ja asenteet ainakin fyysiseen työhön, se on monelle myrkkyä, sen kun voi tehdä koneellakin, totta. Työssä voi tulla hiki ja se epämiellyttävä tuoksu paitaan, mutta mitä tässä on menetetty henkisen hyvinvoinnin saralla, kysyn vaan? Asiasta enempi tietävä voi olla eri mieltä!

Nykyään kehoni pääsee elämästä liian helpolla – fyysisesti. Jos en tietoisesti lisätavoin hikoile, rasita ja rääkkää itseäni, ei siitä hyvää seuraa, mutta tolkku täytyy olla. Riittää monesti pieni kävelylenkki lähimetsässä tai pyörällä viisi – kymmenen kilometriä tasamaata mielen palauttamiseksi miedompiin ajatuksiin. Mitäpä sinä tekisit, ennenkuin alat sanan säilällä liikaa somessa mamua parjaamaan tai syytöntä tessuparkaa pieksämään, aamutuimaan huonosti nukutun yön jälkeen?

Kommentit

  • Jari Holopainen

    Testosteronitaso kannattaa mittauttaa, sen matala taso ei välttämättä kuitenkaan tee vihaiseksi. Ehkä pikemminkin päinvastoin. Uskon, että aggressiot laskisivat useimmissa tapauksissa, jos yöt nukuttaisiin hyvin. Huonoimmassa tapauksessa voi mennä työkyky, jos elimistö on jatkuvassa, liian voimakkaassa stressitilassa.
    Itse en ole pitänyt lääkitystä pahana asiana, sen turvin on tullut taivallettua jo 2004 lähtien.

  • Veikko Kastinen

    Hyvä Ari, rehellisestä kirjoituksestasi. Kaikki nuo mainitemasi tunteet ovat hyvin tuttuja. Olin hyvin nuorena riskinä miehenä urakkatöissä ja jälkeä syntyi. Hankin hyvin,hyvin myös tuhlasin. Kun aloin kouluja käydä,kaikki koulut olivat käymättä. Oli todella piinaavaa istua ja askarrella jotakin peruskoulun tehtävää. Olin oppinut toimimaan, jossa syntyy endorfiinia, kehon omaa mielihyvää tuottavaa hormoonia. Kivut ovat aina ikävä asia. Endorfiini lievittää myös kipua. Paha kierre syntyy jos ei pysty suorittamaan liikuntaa jossa hormoomia erittyisi.
    Joku äksöniä aiheuttava harrastus voisi auttaa. Minulla se on ollut harrastaja näytteleminen. Testosteronin laskusta voi myös iloita esim. ymmärryksen lisääntymisenä. Jonkin verran lintujen bongaajana voin todeta että luonnossa ja muuten uimarannalla esiintyvät kottaraiset ovat huolestuttavasti vähentyneet.

  • Traktori

    Viha(agressio) on terve tunne, sillä on suomi rakennettu ja pellot raivattu.
    On vihattu kylymää, näläkää ja vainolaista niin perkeleesti.
    Ja kaikista päästiin. (ähäkutti)
    Nykyään vaan isin opit on unohdettu(en minä) syödään ja vetelehditään(VIHAA) itsemme hengiltä. Jussi sanois että ”vitun pösilöt”, vaan minä en, kun on tänäänkin tullu liikuttua aika haipakkaa.

  • Ari Niemeläinen

    Justiinsa pojat, tuommoisia kommentteja vähän odottelinkin! Kun pääsin stressaavasta työstäni eroon eläkkeelle ja jatkuva päivystäminen loppui unenlahjat palasivat. Olivat välillä kateissa ja ne kippeet paikat lisäsivät tuskaa. Totesin joskus, ehkä noin kolme vuosikymmentä sitten, että minulla sitä ei ole hermoja ollenkaan kun en ikinä suutu ja hermostu mistään. Onnekseni hermoni löytyivät ja niiden mukana ehkä jokunen positiivinen tunne lisää, mutta tuo kiukun perhana tuppaa välillä esiin kun ei tahdo saada mitään näkyvää aikaan niinkuin vaikka kymmentä metriä lapiolla kaivettua ojaa.

  • Tuula Kyyrönen

    ”Elämässä oppii, jos ei muuta niin ”hittaasti kävelemmään”, on vanha sanonta. Oppiminen, luopuminen tapahtuu kivun kautta ja se sattuu. Ei oman identiteetin muuttaminen oo heleppoo.

    Lohdutus: hyvä kun tunnet, olet elossa ja kehityskelpoinen.

    Ehdotus: voisitko löytää hauskaa puuhaa lasten parissa?

  • Ari Niemeläinen

    Olet Tuula oikeilla jäljillä, minä ainakin pidän lasten kanssa touhuamisesta ja töissä ollessani pidin paljon mm. kerhoja. ”Omien” pienten kanssa jaksaa jonkin aikaa, mutta se laatuaika jonka heidän kanssaan touhuan, vaatii moninkertaisen palautumisajan itse toiminta-aikaan verrattuna. On tunnustettava, että muutaman kerran itsensä loppuun polttaneena minulla ei ole kummoiset resurssit ainakaan pitkäjänteiseen tekemiseen. Välillä riutunutkin ruumis tarvitsee todellista kuritusta.

Jätä kommentti

*