HHB-band ja digiloikka

Radiotekniikka ja sähköoppi perustuivat aikanaan niin sanottuun analogiatekniikkaan. Opiskelin 60–70-luvun vaihteessa Radio ja Tv-asentajaksi ja vuonna 1971 sain käteeni ensimmäisen digitaalitekniikan oppikirjan/ monisteen, se oli uutta ja ihmeellistä.

Nykyaikaiset musiikkilaitteet ja kaikki kevyemmät sähköiset vempeleet rakennetaan mikropiireistä, -prosessoreista ja muista hitu(heikko)virtakomponenteista.

Edistyneemmät ammattitason musikantit musisoivat digi- ja virtuaalimaailmassa virtuaaliyleisölle. Netti suoratoistoineen, youtubeineen, fasebookeineen, skypeineen yms. mahdollistavat harjoittelun, levyn teon, julkaisun ja keikkailun kuunteluineen ympäri maailman, ilman fyysistä läsnäoloa. Yhdessä soittamista studiolla tai soittokämpällä ei tarvita välttämättä lainkaan. Tämä on hurja muutos puolen vuosisadan aikana.

Muutaman kerran on eläkeläisukkoporukkamme kokoontunut musisoimaan lähes 50 vuoden tauon jälkeen, jopa keikkailtu on muutaman kerran. Tuon ajan vei meidän digiloikkamme. Yhdessä soittaminen on paluu menneeseen nuoruuteen, joka ei koskaan enää palaa, me sitä silti välillä hetken elämme.

Kaivan komeron perältä Fordin takakonttiin vanhan Fenderin putkivahvistimeni ja kitarani. Rumpali-Jussi nostaa Suonenjoella omaan kulkimeensa uudet digirumpunsa. Kuopiossa asuva Tapsa hommasi itselleen muutaman vuoden ikäisen kosketinsoittimen, tietysti digisemmoisen ja sijoittaa sen Volvonsa takapenkille lainassa olevien PA-kamojen (laulu yms. laitteet) lisäksi, digiä niissäkin. Masa tunkee uuden karhean bassonsa ja poikansa peruja oleva vahvistimen jossakin Hämeessä Golfin takakonttiin. Jokainen omalta kotopaikkakunnaltamme suuntaamme kohti ”ulkomaan keikkaa” – Karstulaan.

Nivelrikko peukalon tyvessä on estänyt pitkään kitaransoiton harjoitteluni, särkylääkkeen avulla pärjään muutaman tunnin, antihistamiineilla ja yskäntropeilla saan sen verran äänen kulkemaan, että Nousevan auringon talokin lauletaan, toki pari sävelaskelta alempaa kuin ennen vanhaan.

Katsoin telkkarista taannoin pätkän Cheekin viimeistä keikkaa Lahden mäkimontussa , julmasti oli lavalla tavaraa. Mahtava meininki saadaan aikaiseksi uudella tekniikalla ja ison ammattilaisjoukon avulla.

Me teinimusikantit soittiminemme, vahvistettuna parilla tyttöystävällä, mahduimme 60-luvulla Selmerin putkivahvistimiemme kanssa Pietun Toyota Crowniin.

Kaksi viikkoa sitten Karstulan keikan jälkeen bändäreitä eikä nimmarin metsästäjiä näkynyt mailla, ei halmeilla. Tyttöystävätkään eivät tupanneet mukaan keikalle, mummoilla oli omat menonsa. Soittimemme kasasimme ja sulloimme kieseihimme kaikessa rauhassa keikan päätteeksi, liekö ollut virtuaaliharhaa vai digin puutetta?

Tavataan taas kevväämmällä, kenen mökillä soitellaan, viestitellään?