Hiihtolomat lähestyvät ja moni on varannut matkan etelän lämpöön tai mökin Lapin hiihtokeskukseen. On hienoa päästä irti kiireisen arjen ympyröistä. Monessa perheessä normaalin työn lisänä on ollut etätyötä vuorotta kotona ja pahimmillaan koko sakki sairastanut koronaa vuoronperään tai yhtäaikaa, viikko- pahimmillaan kuukausitolkulla. Kunnon loma tekee hyvää jos sellaiseen on mahdollisuus. Valitettavasti kaikilla ei sitä ole, ainakaan etelän reissuun tai laskettelukeskukseen moneksi päiväksi. Suomessa on paljon lapsiperheitäkin joilla jokapäiväisen leivän saantikin on tiukassa pitkistä ja kalliista lomamatkoista puhumattakaan.
Tein pari viikkoa sitten paluun laskettelurinteeseen yli 20 vuoden tauon jälkeen. 90-luvulla innostuimme lasten kanssa käymään Kuusamon Rukallakin useana talvena laskettelureissulla. Reissuun ei olisi ollut meillä muuten varaa, jos kunta ja seurakunta ei olisi ollut järjestämässä sinne yhteismajoitusta ja ylläpitoa kohtuuhinnalla. Hankasalmen Häkärinteet tulivat myös tutuiksi monena talvena. Sitten lapset muuttivat opintojensa perään pois kotoa ja mäenlasku jäi ja laskettelusukset unohtuivat puuliiterin vintille.
60 ja 70-luvulla ei ollut kotikylällä Haapakoskella laskettelukeskusta eikä hiihtohissejä. Hiihtolomalla lähdettiin porukassa Viipperolle, joskus umpihankeen hiihtäen. Lähes joka päivä mentiin mäenlaskuun. Matkaa noille upeille hiekkaharjuille kotoa kertyi suuntaansa 6 – 7 kilometriä. Toki eräät tulivat perille autokyydilläkin, jos vanhemmilla oli auto ja heillä mahdollisuus viedä nuoriso tuonne meidän laskettelukeskukseemme. Silloinen Pieksämäki – Suonenjoki maantie kulki aivan Viipperon rinteiden vierestä, nyt tien oikaisu on jättänyt hyppyrimäen paikankin jo kauas tiestä. Meille kuuluisaksi haasteeksi tullut 11 markan mäki näkyy nykyiselle tiellekin jos osaa tarkasti katsoa metsittyneeseen, mahtavaan mäkimaisemaan. Tuhon aikaan hiihtäminen oli lumen tultua maahan jokapäiväistä ja mäenlasku, vaikka pienestäkin töppyrästä lasten talviharrastusten ykkösjuttuja. Sisällä ei viihdytty kuin korkeintaan ihan kovimmilla pakkasilla, ei ollut kännyköitä, x-boxeja ja tabletteja kotona viihdykkeenä.
Hyppyrimäen alustan vierellä Viipperon montussa lämmiteltiin, huilattiin välillä nuotiolla ja syötiin eväitä jotka reppuun aamulla tehtiin. Kyllä harmitti, kun joskus repusta paljastui Airamin punainen termospullo sisuskalut hajonneena ja lämmin juotava oli repun pohjalla jäässä.
Harvempi nuori kuin vanhempikaan tänä päivänä enää suostuu lähtemään mäenlaskuun ja tuollaiseen matkaan hiihtämällä, eivät nykyiset hiihtosukset oikein sovellu mäenlaskuun umpihangessa ja taas laskettelusuksilla hiihtämisestä ei tule mitään, näin ne ajat ja välineet muuttuvat.
Palataan vielä tuohon parin viikon takaiseen Ellivuoren laskettelureissuun. Sinne menin tietysti arki-iltana, silloin eläkeläisetkin pääsevät mäkeen lastenlipun hinnalla ja varusteet saa pienemmällä rahalla. Paikalla oli tyttären perhe kokonaisuudessaan ja pirpanat tietysti ukille näyttämässä miten laudalla lasketaan. Kovasti lapset ohjeistivat ukkia miten hissiportista mennään ja kuinka kapulahissillä yhdessä noustaan rinne ylös. Hyvin se nousu onnistui ja jopa alastulokin. Ensimmäisen varovaisen laskun jälkeen homma luisti kuin vanhalta tekijältä, vaikka alla olivat puoli metriä lyhyemmät sukset kuin omani aikanaan ja edellisestä laskusta pitkä aika. Yllättävän helppoa laskeminen kuitenkin oli. Nautin suunnattomasti tästä yhteisestä illasta lasten kanssa! Mummin odotellessa autolla ja viettäessä ne muutamat tunnit ilman suksia alhaalla, kävimme vuoron perään häntä jututtamassa ja yhdessä söimme eväitäkin kuin konsanaan aikanaan nuotiolla Viipperon montussa.
Siinä lasten ja aikuisten ilottelua katsellessa ja itse yhdessäolosta suunattomasti nauttien tuli mieleen, kunpa jokaiselle halukkaalle tulisi edes silloin tällöin mahdollisuus kokea samanlaista riemua vaikka sitten laskettelurinteessä, lomasta etelässä puhumattakaan. t. ariukki
