Hirvipeijaiset

Minusta tuntuu nyt siltä, että jotakin melkein pyhää tai ainakin hyvin perinteistä, kyläkulttuuriin itsestään selvää ja kuuluvaa asiaa on menty muuttamaan, lopettamaan, hävittämään. Kotikylän joka syksyinen noin 70 vuotta vanha perinne on myyty, ulkoistettu, hävitetty. Kyse on hirvipeijaisista.

Peijaisissa Seurantalolla oli koko kylän väki. Kuva 50-60-luvun vaihteesta

Hirvipeijaisten siirtäminen pois kotikylältä taajaman ravintolaan on tosiasia. Mikäli peijaiset olisivat olleet perinteisessä paikassa kotikylän Seurantalolla, tuskin olisin jaksanut lähteä ajamaan sinne hirvipaistin syöntiin pihassa tekemäni halkosavotan jälkeen. Pimeässä ja tihkusateessa olisi ajoa kertynyt Haapakoskelle parikymmentä kilometriä suuntaansa, nyt matkaa paikalliseen ravintolaan tuli hiukan toista kilometriä ees taas.

Mikä sai metsästysseuramme kokouksen tekemään päätöksen tilaisuuden siirtämisestä pois kotikylältä? Helpompi sanoa syy, miksi entinen paikka olisi pitänyt säilyttää. Ainut syy olisi ollut perinne.

Yhdestä ja toisesta perinteestä on luovuttu ja miksi? Urheiluseura Pyrinnön pikkujoulut, ei ole Pyrintöä. Kauppojen jouluavajaiset, ei ole kauppoja jne. Kylällä ei asu enää sen perinteistä kiinni pitäviä ihmisiä, eikä edes heidän jälkeläisiään ihan muutamaa lukuun ottamatta. Vähät asukkaat ovat muualta muuttaneita muukalaisia, jotka eivät tiedosta menneitä tai edes halua pitää kiinni vanhasta. Metsästysseuran jäsenistö asuu suurimmalta osin täällä kaupungissa tai muualla kuin kotikylällä. Hirvikeiton tai -paistin tekijän etsiminen on vuosi vuodelta käynyt vaikeammaksi, samoin tarjoilu- ja talkooväen haaliminen askeettisiin olosuhteisiin vanhalle, aikaa sitten rakennetulle, entiselle koululle, seura- ja Suojeluskuntatalolle. Kuka tiskaa, siivoaa ja hoitaa jälkipyykin peijaisissa, vielä seuraavana päivänä pitäisi lähteä viimeistä hirveäkin jahtaamaan?

Valitaan helppo ja uusi ratkaisu, annetaan peijaisten järjestäminen kaupungin ammattilaisten hommaksi hyvissä ja tyylikkäissä tiloissa. Omat hirven lihat sentään toimitettiin paistin aineksiksi. Seuran kisoissa pärjänneet palkittiin entiseen tyyliin  ravintolan estraadilla ja perinteinen kiikarikin arvottiin vanhan tavan mukaan. Tunnustan, en enää ollut paikalla arpajaisten ja palkintojenjaon aikaan, Voortin nokka oli silloin jo suunnattu kotiin, oli ikäihmisen nukkumaanmenon aika.

Veikkaanpa, ettei paluuta entiseen peijaispaikkaan enää ole. Paisti oli ravintolan pöydässä nautittunakin todella hyvää kaikkine lisukkeineen. Peijaisten kustannukset taisivat jäädä jopa pienemmiksi kuin jos ne olisi järjestetty kotikylällä. Nyt kaikki halukkaat pääsivät osallistumaan peijaisiin ilman työ- ja talkoovelvoitetta. Mitä joku ehkä jää kaipaamaan vanhasta, lienee vierailut autojen takakonteille ja Seurantalon kuusiaidan taakse. Siellä käytiin ottamassa porukalla ennen tilaisuuden alkua, sopan syönnin jälkeen, ennen tanssia ja tanssin välissäkin virvoitusjuomaa. Ammuttin uudelleen syksyn hirvet. Jos jäivät nyt peijaisissa viinakset omasta ja kaverin pullosta nauttimatta, ovat ne jääneet pois itse hirvijahdistakin. Toista oli silloin joskus, kun minä lähes viisikymmentä vuotta sitten ensimmäiseen hirvijahtiini osallistuin ja peijaisissa kävin.  28 vuotta on kulunut viimeisetä omasta hirvipassista. Jos ensi syksynä hommaisin hirviaseen, nyt olisi aikaa jahdillekin, mutta kunto? Könttäisin reppuineni Valtionaukon laitaan odottelemaan, josko luoti vielä osuisi ikämieheltä kohdalleen näin vuosikymmenien jälkeen.

Ennen tai jälkeen peijaisten, ainakin eräasusteet ja välineet ovat nyt toiset. Kuva 50-luvulta

Joskus tuli musisoituakin peijaisissa ja olipa aamulla hiukan huiko olokin passiin sunnuntai-aamuna hipsiessä. Aika on nyt toinen, oranssissa kuosissa VHF-puhelimen antennin sojottaessa rintataskussa, kiikaripyssyn takana istuu yhä useammin myöskin naisihminen. Eikö tuonne joukkoon mahtuisi vielä vanhoja muisteleva ukon turakin. Se joka urputtaa näistä tekstiilimetsästäjistä, eikö ennee passiin osata ja sieltä pois ilman seitsemän sortin hilavitkuttimiakaan.

 

Kommentit

  • Veikko Kastinen

    Kylät autioituvat, ei ole tekijöitä, vaikka metsäkansaa olemmekin onko enää metsään menijöitä. Tätähän se on. Ehkäpä joskus palataan, ei vanhaan vaan uuteen ja löydetään kylät uudelleen.

  • Ari Niemeläinen

    Taitaa olla niin, että kovin pieni on enää joukko joka metsiin ja kyliin kaipaa ja haluaa. Perille pitää päästä autolla tai jollakin muulla vekottimella, jalkaisin ei mennä enää kuin kuntosalin pukuhuoneeseen ja kierrokselle markettiin. Palvelut pitää olla paikalla ja heti saatavilla, korkeintaan parin napin painalluksen takana ja pizza vartin sisällä tilauksesta edessä. Nokipannukahvi ja HK:n sinisen kärventäminen nuotiolla on enää vain meidän vanhojen ukon horiskoiden toivelistalla. Kylissä lahoavat meille niin rakkaat koti- kuin innolla rakentamat kesämökkimmekin.

Jätä kommentti

*