Isän neuvosta vaari?

Miksi minusta ei tullut ammattiurheilijaa, hiihtäjää, ei edes lentopalloilijaa? Voitin sentään parilähdössä parini koulujen välisissä, ainoissa sellaisissa hiihtokisoissani. Jouduin potkimaan rikkoutuneesta siteestä (Kevytmeno- tai Voitto-side, jompi kumpi) irronnutta sukseani koko kolmen kilometrin matkan. Parillani oli jonkinlaiset hiihtotrikoot jo 60-luvulla, minulla  teryleenihousut, ainoat ehjät housuni siihen aikaan. Päätin – väline- ja varustepellelle en häviä. Hänellä oli äiti huuto- ja huoltojoukkueena, liekö äiskä voidellut suksetkin? Oliko syy sisuuntumiseeni serkkupojan ennen kisaa tarjoama appelsiini? Minulle outoa herkkua tuohon aikaan nuo etelän hetelmät, lienee ollut sen aikaista dopinkia. Puuttuuko suomalaiselta urheilijalta (osalta) tänä päivänä sisu? Verenmaku suussa pitää kilpaurheilla jos meinataan. Toisten käyttämät luvattomat aineetko, huonosti voidellut sukset vai väärä suksipari alla ovat ainoat syyt epäonnistumiseen, epäilen? Ei kisoihin mennä lystiä pitämään ja mörttiä naamaa telkkariin näyttämään? Ei vika voi aina välineessä olla!

Olin aikanani kylän melkein paras lentopalloilija (omasta mielestäni). Kentällä samaan aikaan pelasi viisi muuta kaveria, yhtä hyviä, ehkä jopa parempia. Ei meidän joukkueesta kukaan maajoukkueeseen edes pyrkinyt, suunsoitossa olisimme pärjänneet silläkin tasolla. 60-luvulla minun pitelemätöntä pateriani (ei sitä juuri muut harrastaneet) kehuttiin ihan paikallislehdessä (passari sen pallon käteen tarjosi).  Savonlinnassakin valittiin ammatillisten oppilaitosten palloiluturnauksen (käytettiin myös nimitystä pulloilupäivät) parhaaksi lentopallon pelaajaksi.

En unelmoinut lentopalloilijana ammattilaisurasta, pituutta ei siihen mennessäkään (60-luvulla) ollut kertynyt kuin vaivaiset 170 senttiä, tosiasiat piti tunnustaa vaikka kuinka kylä- ja puulaakikisoissa kehuttiin ja mitaleja jaettiin. Pelattiin välillä puulaakia Nikkarilan metsäopiston kaarihallissa ja siellä vastassa olivat välillä Kososen Reino (Renne) ja kumppanit, Pieksämäen Namikalaisia sitten hieman myöhemmin, Namika voitti muistaakseni 7 Suomen mestaruutta lentopallossa ja myöhemmin mukana peleissämme oli poikansa Herkkokin, että maajoukkuemiehiäkin on nähty ja heitä vastaan pelattu ja Liukkosen Tassun kanssa olen käynyt Lapissa kalassakin. Toki nämä ”pojat” pelasivat ihan eri peliä kuin minä, olivat 20–30 senttiä pitempiä joka ukko.

Ovatko tämän päivän urheilijat ja valmentajat nykyisin menetemin kasvatettuja nuoria, aina kehuttuja ja sanottu hyvä hyvä, vaikka tehdään asioita päin pe…tä ja edellytyksiä urheilussa olisi korkeintaan piiritasolle.

Seefeldin MM-kisoissa naisten kolmenkympin epäonnistuneen suorituksen jälkeen Laura tunkee heti mikkiä nenän eteen ja kysyy fiiliksiä. Pitäisi antaa kattava yhteenveto koko kisoista naisen vääntäessä vielä itkua kainalossaan huoltoryhmän pilaamat saakelin palikat. Tuossa vaiheessa hiihtäjän mielessä lienee päällimmäisenä, onko kotona edes äidin leipomaa tuoretta lettipullaa kisoista palattua, täällä kun ei saa kahvin kanssakaan kun noita helekatin kroisantteja. Kameraa ängetään puolen metrin päähän oksennuksen vielä valuessa suupielestä, tekisi mieli tunkea hikinen pipo linssiin. Tuli sentään hiihdeltyä maaliin kymmenen viimeisen joukossa ja ainakin viisikymmentä oli ehtinyt jo aiemmin. Andorralainenkin vilkutteli kameralle maaliintullessaan tyytyväisenä, oli noin neljäskymmenes, sattui sille kai hyvä suksipari alle, kun ei ollut mistä valita sitä väärää ja voidellutkin oli lylynsä itse vasta lähtöpaikalla. Mistä hiiestä sitä erikeepperiä tai jotakin muuta harmaata töhnää sinne suomalaisen hiihtäjän suksen pohjaan löysivät? Oliko joku Norjan huoltorekan koijari päässyt sabotoimaan suomalaisten voidepurkkeja? Hionnoissa oli ongelmia, koettakaa nyt hyvät sokeat huoltomiehet katsoa mistä pinkasta sen santapaperin ottatte, on siellä paperin kääntöpuolella yleensä merkitty raekoko selvin numeroin.

Entinen doping- ja valmennuspomo Kari Kyrö meni vielä kaiken kukkuraksi kertomaan telkkarissa, että ei sille veritankkaukselle ole edes luotettavaa testausmenetelmää. Kuinka monta testitulosta lopulta osoittaa näissä kisoissa käytetyn vilperimenetelmiä, tuskin lähiaikoina yksikään, mutta mikä on totuus?

Onneksi 60-luvulla minulle ei tarjottu kasvuhormoonia, niin jäi se lentopalloilijan ammattilaisura valitsematta lyhykäisyyteni takia, liberon paikkaa ei siihen aikaan edes tunnettu. Onneksi koulujenvälisissä hiihtokilpailussa petti side, tiedä vaikka olisin voittanut koko kisan onnistuneella itevoitelulla ja suksivalinnallani. Olisinko haaveillut tuolloin v -72 Sapporon talviolympialaisten 15 kilometrin hiihtomitalista? Ruotsin Svän-Åke Lundbeckin kulta ei olisi ehkä ollutkaan kirkossa kuulutettu ja kolmen kärki swedun, neuvostoliittolaisen ja norjalaisen osalta ainakin mennyt uuteen jakoon.

Onneksi valitsin kilpaurheilun sijaan tavallisen työmiehen uran, sitä sain opiskella ja tehdä kaikkineen neljän – viiden eri ammatin puitteissa. Jos joku lapsen lapsistani kysyisi ukilta, alkaisiko ammatikseen urheilemaan, en ainakaan ensimmäiseksi vaihtoehdoksi sitä suosittelisi. En laulajan ammattiakaan, ihan kuin ei oma isäni aikanaan minullekaan. Urheilija ei tervettä päivää näe ja mikä laulaen tulee se viheltäen menee, tulivat tutuiksi sanonnoiksi meidän suvussa ja perheessä aikanaan. Uhalla tuli noita molempia kokeilluksi ja välillä vieläkin, ei sentään ammatiksi asti, onneksi.

Jätä kommentti

*