Nyt jos koskaan olen kiitollinen lumesta. Viime talvena tähän aikaan suorastaan inhosin tuota valkeaa mannaa, varsinkin kun sitä tuli sen verran taivaalta, että lumitöihin jouduin. Ei sujuneet kolahommat vuosi sitten ariukilta. Jokaisen isomman kolallisen jälkeen oli huilattava ja puhalleltava jaksaakseen taas seuraavan annoksen työntää. Palkeet eivät saaneet happea noissa pienen pienissä sepelvaltimoissa olleiden tukosten takia. Ne estivät tehokkaasti verenkierron sydänlihaksen osassa, jonka tehtävänä on ruokkia keuhkoja jaksaakseen taas antaa puhtia muulle lihaksistolle työntekoon. Helmikuun puolella Mikkelissä röörit hoonattiin ja ukki alkoi saada elämästä kiinni. Viimeistään tuolloin vakavammin mietin, josko sittenkin omakotitalosta on luovuttava.

Nyt on asuttu kerrostalossa Nokialla tasan kolme kuukautta, pimeyden, lumettoman syksyn ja alkutalven ajan. Pimeys on ollut masentava minun kohdallani. Ennen en ole pimeää aikaa huomannutkaan kaikkien harrastusten ja tekemisten keskellä. Näin ennen sydänoireita ja koronaa. Jopa Lapissa pari vuotta asuessani aikanaan kaamos ei tuntunut missään, mutta en sitä ehtinyt miettimäänkään tehdessäni työtä kellon ympäri ja ylikin.

Työ ja harrastukset ovat minulle näköjään kaikki kaikessa. Työhön en enää kaipaa ja korona vei ennen tärkeimmät harrastusmahdollisuudet. Kaiken kukkuraksi muutto kerrostaloon ja vieraalle paikkakunnalle, kaupan päälle. Siellä rintamamiestalon ulkorakennuksessa oli se motskakoppi ja harrastetila minne vetäydyin puuhastelemaan ja kuuntelemaan mielimusiikkiani ahdistuksen ja masennuksen yllättäessä ja välillä estääkseni näitä. Joskus ajelin talviaikaan mökille katselemaan tähtitaivasta ja kuuntelemaan Suonteen selän jäiden vonkumista. Mökki Suonteella on edelleen, mutta 300 kilometriä on pitkä matka lähteä ihan vaan pistäytymään jäiden soinnin perään tai pöllöjen huhuilua kuuntelemaan kevättalvella. Kaamosmasennukseen, jos tätä sellaiseksi nimittää, on keksittävä uudet lääkkeet. Onneksi vaihtelua tuovat nuo ukin pikku ipanat tuossa muutaman kilometrin päässä ja heidän kanssaan voidaan käydä vaikka pulkkamäessä, turvavälein.

Lumesta olen nyt äärimmäisen kiitollinen! Aamulenkillä kuuden maissa lueskelen lumeen kirjoitetut viestit. Kaurispari on mennnyt ihan äskettäin talomme nurkalta maistellen aroniapensaan varpuja, edes lumen härmää ei ole jäljillä. Kappas vaan, valkohäntäpeuratkin tulevat näin keskustan lähelle, ovat käyskennelleet kuntopolkua pitkin yöaikaan. Tapasin neljä metsäkäurista pari aamua sitten lenkillä aivan paikallisen K-marketin kulmalla. Rusakoita vilisee joka puolella jos katse vähänkin liikettä hakee lenkkipoluilla. Ei uskoisi että keskellä kaupunkialueita on näin vilkasta liikehdintää pimeän aikaan. Ilves ja villisika ovat tapaamatta ja niitäkin näillä seuduin kuuluu liikkuvan, niiden jälkiinkään en ole vielä toistaiseksi törmännyt. Saa nähdä koska ensimmäisen kerran säikäyttää jokin kyseisistä elukoista autoillessa, peurakolarit ovat turhan yleisiä näillä seuduin.

Rokotukset koronaan ovat alkaneet ja toistaiseksi ei ole epäilystäkään sen ottamisen suhteen. Paluu uuteen normaaliin on alkanut. Muistanpa aikaa armeijan ja YK-reissuun lähdön. Piikkiä tuli sarjatulella edestä, takaa ja sivulta, tuli annettua muutama itsekin ruotukavereille, lääkintäaliupseeri kun olen sotilaskoulutukseltani. Toivossa on hyvä elää, sanoi lapamato ennen kuolemaansa.

Positiivista mieltä etsiskellessä ariukki