Joutoaika, mikä se on?

Aiheeni tähän pohdiskeluuni löytyi taas kerran toiselta blogistilta eli Sannalta. Hän kirjoitti pysähtymisen välttämättömyydestä. Minut on kasvatettu ja opetettu jo kakarasta lähtien fyysisen työn ja touhun yhteiskuntaan, ”herrat” hoitavat ajattelun ja laiskottelun. Koulutuskin työläisperheessä vielä minun lapsuudessani oli pitkälti toisarvoinen asia työssäoloon verrattuna. Mikään elämiseen tarvittava lapsuudessa ei tullut yhteiskunnalta ”ihan ilmaiseksi”. Nykyään hyvinkin monet asiat, palvelut ja tarpeiden täyttämiset yhteiskunnan taholta pidetään itsestäänselvyyksinä.

Olen oppinut siihen että vain työtä tekemällä ja suorittamalla saat jotakin ja olet hyväksytty, toki kunnon, tiettyjen ominaisuuksien ja kykyjen mukaan. Ennen vähäosaisista, työkyvyttömistä, mielenvikaisista ja mitä erilaisia termejä erilaisista työhön kykenemättömistä käytettiinkään, oma yhteisö piti yleensä huolen.

Opitusta mallista on äärimmäisen vaikea oppia pois ja hyväksyä oman (jopa toisen) kunnon heikkeneminen ja joutuminen kykenemättömäksi työhön ja näin täyttämään paikkansa yhteisössään, yhteiskunnassa. Syyt mitkä johtivat oman kunnon heikkenemiseen ja pakkopysähtymiseen olivat moninaiset. Minä syytin kolotuksistani ja sairastumisistani suurimmalta osalta ensin itseäni ja sitten työtä ja työnantajaa, sisimmässäni ensin kuitenkin itseäni ja omia valintojani. Olin urheillut itseni raajarikoksi. En ollut hoitanut itseäni fyysisesti työn ohella kunnolla, söin väärin, lihoin ja elimistö alkoi kärsiä vääristä elintavoista muutenkin. Onneksi en ole tupakoinut enkä juuri ryypännytkään, niistä kantaisin vielä enemmän syyllisyyttä liian aikaiseen ruhoni rappeutumiseen niin fyysisesti kuin henkisesti.

Kaiken kukkuraksi olen ilmeisen ahkera, avulias ja liian hyväluontoinen sanomaan kenellekään EI. Harvoin olen kieltäytynyt avunpyynnöiltä ja talkooavun antamisesta. Nyt muutaman viimeisen vuoden aikana olen oppinut sanomaan – ei. Omat, jopa välttämättömät hommat tehdään joskus vasta pakon edessä, viime tipassa. Löydän syyn jopa itselleni ein sanomiseen ja hommien vitkutteluun.

Esimerkkinä ikkunanpesu, ainakin neljälle päivälle jakautuu ennen yhteen päivään runnottu ikkunoiden jynssääminen. Itse pesu ei ole se ongelma, vaan kaksinkertaisten sisäpokien poisnostaminen pestäviksi lattialle ja taas hilluminen takaisin paikalleen, lähes 70 vuotta palvelleet ikkunanpokat karmeineen lisättynä välilaseilla ovat laadukkaat ja helkatin painavat, vain yläkerran 30 vuotta sitten asennetut ikkunat ovat sisäänaukeavat ja paikallaan pestävät. Ikkunoita tästä talosta löytyy joka lähtöön ja paljon, mökiltä lisää. Tietää kipeitä niveliä ja selkää pidemmäksi aikaa.

Toinen jokavuotinen ikävä homma ikkunoiden pesun lisäksi ovat pihatyöt. Ajattelen jo ensimmäisten lupiinin lehtien ilmestymistä marjapensaiden väliin. Olen päättänyt ajaa ne ruohonleikkurilla hengiltä vaikka joka viikko niin kauan kun nostavat maasta päätään. Kukkapenkin siistiminen on selälle yhtä juhlaa, ruttulehtiruusukin on hävitettävä pihasta, onneksi lehdet lakaistiin jo syksyllä ja niihin en enää puutu, silppuuntukoot loput heinän joukkoon.

Summa summarum. Onneksi asun omakotitalossa ja on vielä tuo mökkikin Suonteen rannalla. Mitä minä tekisin joutoaikana kerrostalossa karanteeninomaisissa olosuhteissa? Aina ei voi kalastaa, rassata ja ajella moottoripyörällä tai mopolla. Tekemistä olla pitää monenlaista, olipa se sitten kivaa tai vähemmän ja niin kauan kun tuppi heiluu, sanoo kaverini Antti ja hän tietää, on pari vuotta vanhempi kuin minä ja vanhoja ihmisiä minä kunnioitan! t. ariukki

Kommentit

  • Veikko Kastinen

    Minäkin kävelen rantaan, sitten soudan katiskalle (sähköperämoottorikin on) soudan takaisin sankollisen pikkuahvanten kanssa. Perkaan kalat kylmässä vedessä, myöhemmin jauhan käsikäyttöisellä myllyllä kalat ja vihnnekset sekaan, vaimo tekee taikinasekoituksen ja minä paistan kalapihvit.
    Vaimo epäilee että onkohan tuossa hommassa mitään järkeä.

    No, eihän siinä olekkaan, mikään muu luonnonolio ei ole niin holmö että kuluttaa enemmän enrgiaa ruuan hankintaan kuin siitä sitten saa.
    Minäkin kulutan enemmän kaloreita vai mitä jouleja ne nyt onkaan kuin saan niistä kalapihveistä, mutta nykyihmisenä on hyvin siihen varaa, niin että vaimolle sanon että sellainen oli tarkoituskin.

    Hyviä touhuiluja Ari sinullekin.

  • plokkariukki

    Viiden aikaan aloin minäkin tänä aamuna pistää tossua toisen eteen ja kiertelin Vangasjärven rannalla ihan vaan aikaa tappaakseni. Ehkä tuo pumppu tykkää kun saa hiukan töitä, lonkka tuosta kipeeksi tulee ja selkääkin jomottaa, mutta ei joutenolostakaan mitään nauti. Pienet venyttelyt auttaisi enimmät säryt pitämään kurissa, mutta juuri tuolla kohden alkaa sitten jo laiskuus voittaa. Voi kun pääsiskin taas kalaan, kyllä maistuis pienetkin ahvenet. Touhuilu se on meidän vanhojen ukkojen työ, eikö niin Veikko?!

  • Veikko Kastinen

    No, touhuiluksihan se on mennyt meidän “työnteko”.

Jätä kommentti

*