Patruunan kartano ja isokuusi Kissapuron varrella pari viikkoa sitten. Kuusivanhus taipuu vaan ei taitu.
Kevät tuli kohisten Haapakoskelle vapun aikoihin. Kohisten todellakin, kotikylän joet ja purot koskineen tehtaan ympäristössä täyttyivät tulvavesistä. Lähi pellotkin lainehtivat kutsuen hauet kutemaan ojien suihin. Voimalaitoksen turbiini jauhoi sähköä täydellä teholla. Tekee sitä tietääkseni tälläkin hetkellä, kiitos nykyisen omistajan. Tammen ja putouksen alta alkoivat keväiset kalavetemme.
Meitä pojan viikareita 50-60-luvun vaihteessa eivät kiinnostaneet niinkään peltohauet, vaan Kissapuron särjet ja salakat. Hieman myöhemmin päästiin vasta varsinaiseen jokiuomaan. Vesi koskesta tuli sellaisella vauhdilla, ettei sinne alle ollut heti alkukeväästä asiaa. Sirrit täyttivät kutupuuhissaan ensin Kissapuron koskipaikkoineen ja me koltiaiset vahtasimme, koska pääsemme räppänöinemme jahtaamaan näitä kiiltäväkylkisiä kylän kissoille herkkupaloiksi. Liekö missään muualla harrastettu samanlaista kalastusta?
Kolusimme tehtaan kaikki romukasat ja muut mahdolliset paikat, etsien joka ainoan seulaverkon palan. Etsittiin metalliverkkoa, joilla seulottiin muunmuassa hiekkaa, verkon silmäkoko oli 5-8 mm luokkaa. Verkosta tehtiin pussi, räppänä. Suuaukoltaan se oli noin 10-20 senttiä korkea, vajaat puoli metriä leveä ja noin 60-70 senttiä syvä. Joka kosperilla oli tietenkin oma räppänän mallinsa. Muotoa pyydykseen taivuteltiin, peräosa litistettiin, jotta kalat eivät pääsisi takaisin pyydyksestä, kun ne jäivät litistyksiin virran voimasta pussin perälle. Kun räppänä oli upotettu puron koskessa sopivaan kiven koloon, suuaukko ylävirtaan päin, alettiin hätistellä sinttejä liikkeelle.
Nykyään perhomiehet nimittävät koskipaikkoja booleiksi. Ennen ei nahisteltu booleista, vaan parhaista räppänän paikoista. Saattoi jokunen pojan kloppi joutua kastelemaan koipensakin hyppiessään kiveltä toiselle ja tapellessaan oikeuksistaan räppänän paikkaan. Meitä poikia riitti purolle aamuin illoin. Myöhästyttiin koulustakin ja opettaja Kylmälä oli olevinaan vihainen, tiesi märistä housunlahkeista, missä ja mitä pojat olivat touhunneet.
Omatekoisella ongella ongittiin Ison Kuusen juurelta ja Yläpuolen mutkasta. Mutka oli hankala paikka onkia, savinen rantarinne oli korkea ja liukas. Rinteen alla kovassa virrassa isot särjet asustivat. Usein luiskahti onkimies puroon parasta paikkaa hakiessaan ja tunkiessaan toisten innokkaitten vapamiesten väliin. Virta vei väkisin uimasilleen joutuneen viereiseen, alapuolella olevaan pajupuskaan ja oli täysi työ selvitä sieltä ylös. Kaverit auttoivat uimarin ylös jorpakosta ja homma jatkui.
Nykylasten harrastuksista sanotaan niiden olevan kalliita. Räppänä-kalastus ja onkiminen ei maksanut mitään ja ei meillä olisi ollut rahaakaan maksullisiin harrastuksiin. Kukaan ei hukkunut, vaikka kaiket vapaa-ajat lorattiin vesien äärellä, tosin oli kavereitakin aina jelppaamassa vahingon sattuessa.
Pääsisipä nykyvesselit joskus räppänäkalaan. Mistä löytäisi seulaverkkoa? Lähtisivätkö ukin kanssa Kissapurolle? Saako siellä nykyään edes kalastaa? Uudelta patruunalta on kai kysyttävä lupa, kun se asuukin ihan puron rannalla, niinkuin Degermannitkin ennen vanhaan.
