Kehuskelin joskus aikanaan ahkeruudellani töiden täyttäessä päiväni aamusta iltamyöhään. Jos aikaa jäi hetkeksikään, piti tähän joutilaisuuteen keksiä jos jonkinlaista harrastusta. Lapset olivat pieniä vielä 70–80-luvulla, taisin olla aika läsnäolematon isä? Myönnän olleeni työssä kiinni aina vähintäinkin puhelimen ollessa kuulomatkan päässä; 80-luvulla ei vielä ollut juuri muita kuin lankapuhelimia. Metsälle ja kalareissulle joskus lähdettyäni yökuntiin pääsin sentään hetkeksi irti miettimättä koko ajan keskeneräisiä tai tekemättömiä töitä.
90-luvun alussa homma karkasi lopullisesti käsistä. Onneksi lapset olivat jo silloin maailmalla. Käyttööni tuli ”piippari” eli henkilönhakulaite, jota kannoin taskussani yötä päivää, ”lomat” ja arjet. Vekotin herätti piipityksellään keskellä yötäkin monta kertaa, milloin minkinlaisen hälytyksen perään ja soittopyyntöjä hiivatin matoaskiin tippui tuon tuosta.
Kannettavat puhelimet tulivat käyttöön tuota pikaa, ensin ns. autopuhelimet, jotka olivat pääosin autoissa. Muutamassa vuodessa kännykät yleistyivät ja kulkivat lähes jokaisen menevän ja tärkeän, aina saavutettavissa olevan henkilön taskussa tai laukussa.
Muistan entisellä mökilläni, nykyisen Etelä-Konneveden kansallispuiston keskellä harmitelleeni, kun yhteys sieltä ei toiminut silloisella NMT-900:lla, raahattavalla, tiiliskiven kokoisella puhelimella kuin hät`hätää laiturin nokasta, jos sieltäkään. Kuinka monta työtä jäikään saamatta silloin pelaamattomien yhteyksien takia. Näitä katvealueita NMT-verkossa oli paljon nykyaikaisiin langattomiin puhelinverkkoihin verrattuna. Harvoin enää tänä päivänä pystyy perustelemaan puhelimella saavuttamattomuutta sillä, että on verkon ulkopuolella.
Mihin tuo ainainen stand-by-olotilassa (aina valmiina toimimaan) eläminen sitten omalla kohdallani johti? Hurjaan stressiin ja loppuunpalamiseen. Olin jatkuvassa valmiustilassa lähes kolmekymmentä vuotta.
Entäpä nykyajan lapset, nuoret ja työikäiset, jopa eläkeläiset? Yksinkertaisella ymmärrykselläni ja tavallani käsittää ihmisen voimavarat, alle nelikymppisenä viimeistään omien lastemme ja tästä eteenpäin tulevien sukupolvien hermot ovat riekaleina, ellei opita panemaan aivoja välillä kokonaan lepotilaan ilman tietotekniikan ylläpitämää stand-by-toimintoa.
Kuinka moni uskaltaa tai edes haluaa pistää älypyhelimensa hetkeksikään kiinni? Olen eläkeläisenäkin huono esimerkki tällaisesta kännykkäriippuvaisuudesta! Kun käyn hakemassa puita liiteristä lämmittääkseni olkkarin pönttöuunin saastuttaakseni lähiseutua hiukkaspäästöillä, jätän sentään puhelimeni keittiön pöydälle. Palattuani vilkaisen kännykän näyttöä mahdollisen viestin tai puhelun missaamisen pelossa. Sen verran olen oppinut, että numeroihin jotka ovat minulle tuntemattomia en enää perään soittele.
Olen vakavasti harkinnut poistumista some-verkoista ja -ryhmistä. Miltä mahtaisi tuntua julistaa mökin seutu kännykkävapaaksi alueeksi? Toistaiseksi vain pistäessäni kypärän päähän, lähtiessäni ajelemaan joko vanhalla mopollani tai moottoripyörällä, olen täysin vapaassa olotilassa ilman puhelimen tai muun viestimen vaikutusta. Valitettavasti tällä kelillä, tällaisen eturauhasvaivaisen ukon on pysyteltävä pois mopon ja motskarinkin sarvista siitäkin huolimatta, että tekisi mieli poistua digilaitteiden vaikutuspiiristä.
Älykännykän vaihtamista tavalliseen olen pohtinut pitkään, mutta kuinka käy silloin säätiedotusten ja kalareissussa syvyyskäyrien seuraamisten kanssa? Tarvitsinko noita tietoja ennen, en! Onko minut saatava puhelimella kiinni edes joka päivä, ei? Onko puhelimen navigaattori ihan välttämätön lomareissulla, ei.
Tekisi mieli haastaa sinut kännykättömälle päivälle edes kerran viikossa näin tipattoman tammikuun jälkeen, mutta en rohkene kun en siihen itsekään pysty. Olisiko sinulla jokin hyvä keino päästä eroon kännykkäaddiktiosta?
Sitäsaamitätilaa
Hyvä kirjoitus. Itsekkin eläkeukko, kirjoittajaa muutaman vuoden nuorempi, ja ärsyttää kyllä samat asiat.
Itellä ei kyllä oo älykännykkää, vaikka varmaan pitäis. Että jostakin minullakin sitä älyä
Onneks tablettia en muuhun tarvii kun netti surffailuun.
Olen huomannut jos on paljon netissä, miten on väsyneempi ja laiskempi tarttumaan pieneenkään hommaan tai harrasteeseen.
Olen pyrkinyt siihen että, rajaan siihen käytettävää aikaa vuorokaudessa.
Eli välillä menen hesarin lukemaan vasta iltasella.
Ja kun silloin päivällä ei nettiä ole aukaissut, on tullut tehtyä muuta mukavaa, ja tuntuu että pääkin toimii paremmin.
Kun välillä voi olla ihan omissa ajatuksissa.
Itekkin miettinyt miltähän työelämä näyttää tulevaisuudessa, kun nämä lapset jotka nyt asuu jo syntymästä asti tuolla digilaitteiilla, ja kouluissa opetetaan lisää ettei vaan jää jälkeen kehityksestä.
Voi käsillä tekeminen olla aika eksoottista.
Eino J. (maallikkona)
Mukavasti pohdittu – puhelin on aikoinaan tuonut Sinulle leivän pöytään, päivystit asiakaspalvelijana. Ilmeisesti enemmän ansaintatilaisuuksia kuin ilman sitä?
Kyllä maanviljelijä päivysti säätä kesällä jatkuvasti, autoilijakin teiden aukioloa, pankkiiri pörssikursseja tai vastaavia ilmiöitä, mutta vastauksia ei aina saanut. Kirjeitten aikaan niihin vastauksia odotettiin pitkään, viikkokausia, joten jännitys kesti kauan, vaikka elämä oli nykyihmiselle verkkaista.
Puhelin on oikeastaan hyvä asia, se vähentää stressiä.
Tietysti on totta, että jo viime vuosikymmenellä ja sitä aiemminkin työkyvyttömyyseläkeläisistä taisi vuositasolla olla enemmistö tietotyöläisiä, eli heitä, jotka pelasivat tai harrastivat vapaa-aikanaan ja tekivät niillä vekottimilla töitä päivällä – vapaa-ajan ja työn erottamisen puute rassasi heidät loppuun. Tässä siis kysymäsi kellokortti ja palkkatyöläisen roolissa pitäytyminen ovat eduksi – yrittäjällähän ei ole työaikaa eikä ketään joka tekisi työt hänen puolestaan – ja – harrastuksetkin on toisaalta tehtävä itse.
Säännölliset yöunet, hyvin syöminen, liikunta jne. pitävät miehen silti tiellä. Puhelimen töpseli oli aina seinässä, joten kun lankapuhelimia ei ole, on puhelin aina päällä, mutta onhan siinä vastaaja ja sähköpostitkin menevät lootaan, minkä lukee kun ennättää.
Ari Niemeläinen
Olin 90-luvun vaihteeseen asti yrittäjänä elektoniikka-alalla ja kyllästyin siihen, miten asiakkaani olivat tulleet riippuvaisiksi alan tuotteista (TV, radio, puhelimet, videot, hälytysjärjestelmät yms.) . Minut ”kutsuttiin” töihin seurakuntaan ja kuinka ollakaan, olin siellä vielä enemmän liemessä näiden laitteiden (puhelin ja henkilönhaku) kanssa kuin entisessä työssäni. Jatkuva varallaolo uudessa työssä ei tuonut edes lisää palkkaa, kuten joskus yrittäjänä. Suo siellä vetelä täällä–sanonta pitää tässäkin paikkansa. Muutos on tultava omassa päässä! Paluuta menneisyyteen haen kohtuuden rajoissa.
Lumenluoja
Puhelin on ollut välttämätön työssäsi yleisön palveluksessa. Kutsuhuuto kuuluu kivikauteen.
Oikein käytettynä älypuhelin on huippuapulainen. Sen harteille voi pinota hurjan kasan muistettavaa. Ja ottaa sen sieltä tarvittaessa.
En kyllä lähtisi marjastamaan, kyläreissulle, iltalenkille enää ilman puhelinta, saati työhön. Silti riippuvuussuhteen voi torjua omalla asenteellaan.
Siksipä kännykkä on mainio keksintö, jotta soikoon vaan!
plokkariukki
Näin juuri kuten Lumenluoja sanot, mainio keksintö, mutta samoin kuin tulen kanssa, että tuli on hyvä renki mutta huono isäntä.