Kevään iloiset ilmeet

Johtuneeko kevään ja auringon tuomasta riemusta, olen nähnyt iloisia ilmeitä päristellessäni mopollani kylän raitilla? Oman naamani peruslukema on taatusti syksyn ja sydäntalven ajasta muuttunut kivuista ja säryistä huolimatta selkeästi positiiviseen suuntaan. Tuskin edes muistan jomotuksia eri puolilla kroppaani peruuttaessani Pappa Tunturia tallista.

Ajelin eilenkin muutaman kilometrin lenkin kunnostamallani Papiskalla. Ainakin kolme lasta, jokainen vielä eri paikoissa, nostivat lapasta nähdessään hurjaa vauhtia kiitävän papparaisen sinisen moponsa selässä. Äitejäkin näytti naurattavan kun morjestin rukkasta heilauttaen pikkuväkeä. Vasta retusoimani, vanhoista laskettelulaseista värkkäämäni ja maalaamani ajolasit istuivat päähän kuin nenä konsanaan ja vesikään ei valunut enää silmistäni samoin kuin edellisillä reissuilla. En surusta itkenyt silloinkaan, vaan ilosta itkin, on se vaan niin lystiä mopolla pärtsäileminen. Neljäänkymppiin ei vauhti nouse kun isossa alamäessä, mutta ei tarvitsekaan, eipä ole virkavallallakaan sanomista.

Muistan aikaa 60-luvulla kun isä osti minulle mopon. Tunne tuolloin oli ajellessa ihan samanlainen. Älkää ihmiset mopopoikia ja -tyttöjä karsaasti katselko, vaikka joskus vallattomasti ajelevatkin. Miksei heitä jututtaessa voi hieman malttiin kehottaa, mutta muistatko omaa riemuasi silloin joskus? Maltoitko mennä aina sääntöjen mukaan?

Jututin eilen vanhaa tuttua, sairauksiensa kanssa taisteleva papparainen hänkin. Lapsen lapsen mopon päällä unohtuvat kuulemma hänenkin sepelvaltimon tukkeumansa ja selkäkipunsa. Talvisäilössä mökillä olevalla krossimopolla luvan kanssa saa hän päästellä järven jäällä vesi silmistä tirskuen ja olematon tukka kypärän alta hulmuten. Tässä iässä tukkakin hulmuaa vain mielikuvissa, toista oli ennen. Vauhti ja vapaus tunteina ovat kuitenkin samat vielä näin ehtoopuolellakin!

Vielä kun löytäisin kirpputorilta tai jostakin muualta asiaan kuuluvat nahkatakin, pussihousut nahkasaappaineen ja vanhan ajan ajorukkaset, olisi iloni lähes täydellinen. Mopon tarakalle asiaan kuuluva limppari- tai muun juoman puukori on etsinnässä sekin.

Joku sanoi minut nähdessään moponi kanssa huoltoaseman pihassa, että olet tainnut hurahtaa. En ole, olen ollut sitä aina, mutta nyt uskallan sen jo näyttääkin! Jos moponi antaa minulle iloisemman ilmeen ja aiheuttaa riemun kiljahduksia lapsillekin heistä ohi kiitäessäni ja rukkasta nostaessani, saanhan olla ja näyttääkin vähän hassulta. Etkö sinäkin haluaisi tehdä jotakin todella hauskaa?

Kommentit

  • Eino J. (maallikkona)

    Mukavasti tarinoitu – luen uudelleen myöhemminkin

    Mukavia muistoja on oman nuoruuteni mopoilusta. Käytin isän mopoa työmatkoihin kun aloitin työt 15 vuotiaana. Ajettiin sillä pelkkää huviakin, mutta työmatkoilla toisinaan paistoi, satoi, toisinaan oli kylmää. Ostin itse moponi työmatkoja varten toisena palkkatyövuotenani, joten sen uusi kyyti tuntui hienolta. Niin, pensat kun maksoi itse, niin ajamisen malttoi optimoida, ja kun oli asiakaspalvelussa, pärryyttämiset piti unohtaa etteivät asiakkaat alkaisi kaihtaa …

  • plokkariukki

    Kiitoksia Eino kommentista! Jo vain meitä mopopoikia löytyi muitakin. Meidänkin ikäluokkamme on oppinut nykyään jo autolla huristelemaan, ettemme muistakaan, miten kiva on mopolla päästellä, sillä kun pääsee moneen paikkaan ja vielä ilman pysäköintiongelmiakin. Harvemmassa huushollissa oli autoa meidän kylälläkään 60-luvulla ja mopo oli sekä työ- että huvikulkine.

Kommentointi on suljettu.