Keväällä näihin aikoihin sieluni on ehkä kaikkein levottomimmillaan, levollisessa tilassa se nykyään harvemmin onkaan. Koko maailman tila sotineen ja pandemioineen on tehnyt minusta entistä herkemmin reagoivan milloin mihinkin. Ennenvanhaan, vielä 3 – 4-kymppisenä pidin itseäni lähes hermottomana ja viilipyttymäisenä tyyppinä. Ammattini ja harrastukseni lienevät kukin osaltaan ”syylliset” tavoitteeseen olla hermostumatta. Lapsuuden kasvatuksella on varmasti myös osansa, kai geeneilläkin jotakin osaa perusminääni on.

Kevät on ollut minulle aina etsimisen ja löytämisen aikaa. Luonnon kanssa samaa jalkaa olen herännyt lievästä talvihorroksesta. Muuttolinnut kiinnostivat jo aivan pienestä pitäen. Kiikarin saimme veljeni kanssa jo varhain, siitä kinasteltiin heti ensimmäisten kottaraisten ja peipposten ilmestyttyä pihapiiriin. Vesien ääreen mentiin kurkkimaan puskien takaa ensimmäisiä rantaporeisiin ilmestyneitä sorsia ja telkkiä. Jokia ja puroja kylällä oli useita ja ongelle tehtaan voimalaitoksen kosken alle riennettiin heti jäiden lähdettyä. Ensimmäinen ongella saatu kiiski oli kevään varma merkki. Katiskat ja merrat tehtiin isän kanssa talvella. Ojien suiden auettua, kevätauringon sulattaessa lumia ja vesien noustessa, oltiin virittelemässä pyydöt hauen kevätkutuun.

Kouluun mennessä aika livahti luontoa tutkiessa. Kissapurolla seurattiin salakoiden ja särkien nousua puroon. Jokunen aamu tuli myhästyttyä koulustakin mielenkiinnon oltua jossakin muussa kuin kouluun menossa. Heti ensimmäisten sinttien ilmestyessä puron koskipaikkoihin, sinne vietiin räppänät pyyntiin. Räppänät tehtiin tehtaan romukasalta etsityistä tiheäsilmäisistä, metallisista seulaverkoista. Verkosta väänneltiin pussi kivenkoloon, jokainen omanmallisensa, jonne virran ja meidän ajamina pikkukalat jäivät rannalle napattaviksi ja kylän kissat saivat kalaherkkunsa. Suokukkojen tanssi tehtaan maatilan riihipellolla oli hupaisaa seurattavaa. Kuka löytäisi ensimmäisen harakan ja räkätin pesän rakennelman, siitäkin kilpailtiin.

Nyt jo toista kevättä Nokialla elellessä, kerrostalossa asuvana eläkeukkona, luonto on edelleen tärkeä mielen tasapainon ylläpitäjä. Ensi merkinnät päiväkirjaan on aamulenkillä havaituista muuttolinnuista tehty. Kotka ja peippo on ainakin nähty. Peippo samana huhtikuun 1. päivänä kuin viime keväänäkin. Lintutornille tekisi mieli tuonne Siuron suuntaan, mutta kiikaria isompaa suurennusta siellä pitäisi olla, että lähempää ja parempaa tunnistusta linnuista voisi tehdä. Jokohan tänä keväänä kaukoputkeen investoisi, monesti aiemminkin se asia on mielessä kytenyt.

Mökkiasia on vireillä koko ajan, mutta sitä juuri meille sopivaa, niin sijainniltaan kuin hinnaltaankaan, ei ole kohdalle sattunut. Aamu alkaa aina kiinteistövälitysliikkeiden sivujen tsekkaamisella, joko nyt olisi se juuri meille tarkoitettu mökki tullut myyntiin? Muutamaa on käyty katsomassa, mutta ei vaan ole tärpännyt.

Motskarin kaivoin esille tyttären omakotitalon takapihalla, hangen keskellä seisovan peräkärrin kuomun alta. Latasin akun ja pistin koneen käyntiin. Pienen lenkin ajoin hankiaisella takapyörän lennättäessä lunta satapiikkisen, yli 60-vuotiaan Ifan heittämänä. Tämä jos mikä on koleasta säästä huolimatta yksi varmimmista kevään merkeistä. Pojat ja moottoripyörät, siihen lisättynä 2-tahtisen bensan ja pakokaasun tuoksu nenässä. Vielä kun Luoja antaisi sen mökin tästä lähempää, että joskus talvellakin voisi motskaria käydä rassamassa tai ainakin silittelemässä suurimpina ahdistuksen hetkinä. Tule kevät ja kärpäset, tapa korona ja anna viisaus sotiville osapuolille rauhan aikaansaamiseksi, silloin alkaisi ariukinkin levottomuus haihtua aamu-usvan mukana taivaan tuuliin.

t. ariukki