Kirkko keskellä, mitä?

Seurakuntamme (Pieksämäen srk) vaalituloksia ja äänestysprosentteja tarkastellessa tulee tahtomatta mieleen, minne kirkkomme, seurakuntamme on menossa ja mihin sitä kohta enää tarvitaan? Ylivoimainen ääniharava oli ikäiseni eläkeläisrovasti, hyvä ystäväni jo vuosikymmenet. Ei Hopo paha mies valtuustoon ole ollenkaan, vaikka ikää jo onkin. Suuri osa valituista on eläkeikäisiä – ainakin melkein. Nuorten äänestysprosentti jäi vielä pienemmäksi kuin aikuisten ja meidän horiskojen. Ei tuntuneet nämä vaalit väkeä kiinnostavan.

Kirkkoherran virkakaan ei juuri seurakunnassamme houkuttanut, toisen hakukierroksen jälkeen k-valtuusto saa/voi valita sentään yhden kolmesta halukkaasta.

Neljännesvuosisadan kirkontöissä palvelleena ja nyt viisi vuotta työstä vapaana, kirkossa ja seurakunnassa viikottain käyvänä ”aktiivina” olen nähnyt väen katoavan srk:n tilaisuuksista. Kieltämättä ”palvelut” joita seurakunta (sanotaan: seurakuntalaiset ovat yhtä kuin seurakunta) tarjouksineen meille suo, eivät tämän päivän työikäistä ja nuorempaa väkeä juuri houkuttele. ”Tarjousten ja sirkushuvien” perässä me ihmiset mielellämme juoksemme.

Pieksämäen Vanha Kirkko ja sankarihaudat

Vielä muutamia, edes jollain tapaa houkuttelevia ”tuotteita” srk:n valikoimista sentään löytyy, esimerkkeinä kirkkohäät (vihkiminen), komeat kirkolliset maahanpanijaiset (hautaan siunaus), rippikoululeiri (naimalupa lahjoineen), ehkä kaikkein vetävimpänä, melkein ilmaiseksi Kauneimmat Joululaulut. Näidenkin tuotteiden pinnalla alkaa nahistuminen valitettavasti jo näkyä!

Ehkä eniten vanhentuneina tuotteina kirkossamme tarjotaan perinteisiä joulu- ja pääsiäisaamun jumalanpalveluksia viini- ja öylättitarjoiluin. Aloitin kirkollisen urani 90-luvun vaihteessa. Joulupäivän aamuna pidettiin kaksi jmp:ta peräkkäin suurelle kirkkokansalle. Nyt joulupäivän (aamun) ja pääsiäisaamun jmp:een tulee kourallinen väkeä. Jouluaattona pukin odottelun ratoksi väki saapuu sentään kirkonmäelle ihailemaan toistaiseksi aitoa, isoa joulukuusta, jopa tunnelmalliseen Vanhan Kirkon (rak.v. 1752) aattohartauteen ja onhan sankarihaudat upea näky satoine kynttilöineen ja vartiosotilaineen.

Ennen vanhaan varmana houkuttimena kirkkoon pidettiin pullakahveja, nyt niidenkin vetovoima on kadonnut, miten olisi ilmainen ämpäri halpahallien tapaan? Tarvitaanko sota, todellinen lama tai jokin muu laaja katastrofi, jolloin ihmispolo huomaa todellisen avuttomuutensa kaiken ihmisviisauden ylittävän kauheuden keskellä?  Turvaudummeko edes silloin johonkin korkeampaan voimaan? Onko se voima srk:n tarjous: evankeliumi vai jotakin ihan muuta, jäänee nähtäväksi? Uskon hengellisyyden ja uskon jossakin muodossa olevan ja elävän meissä jokaisessa. Olen kokenut itse sodan keskellä, silloin kun hengenlähtö on hiuskarvan varassa tai elämä tiukilla muuten, näpit menevät ristiin ja heikko huokaus ylisiin lähtee hädän hetkellä.

Jospa uusi vastavalittu kirkkovaltuusto, vaikkakin ikäihmisillä suurelta osin miehitettynä, olisi edesauttamassa ja tarjoamassa tulevaisuudessa jonkin uuden tai uudistetun tuotteen seurakuntamme hyllyyn. Vielä kun srk:n toimitusjohtajan pallille saadaan virkeä firman vetäjä, elän uskossa ja toivossa parempaan. Oma Vanha Kirkkomme, joka on seisonut kirkonmäellä yli 250 vuotta, toivottaa varmasti Sinutkin tervetulleeksi suojiinsa, tulet sitten hyvillä mielin vaikka avioliittoosi siunausta hakemaan tai etsimään tuskaasi lohdutusta.

 

Kommentit

  • Veikko Kastinen

    Jotakin puuttuu kirkolta, tai jotakin puuttuu meiltä jotka olemme vieraantuneet kirkosta. Uskon Luojaan ja kirkonkin jäsen olen, mutta kirkon sanoma ei ole minua puhutellut.
    Epätasa-arvo kai se on joka nyppii (omat traumaattiset kokemukset). esim. vihkipappini törkeä käytös.
    Tällaisia me ihmiset olemme kaiken me muistamme.

  • Luksan Kalle

    Ensimmäiset kirkot Suomessa toimittivat sanomalehden, radion ja television virkaa, niitä kun ei silloin vielä ollut. Sitten kirkko toimi kouluna, opettaen ihmisiä lukemaan. Toimi oikeuslaitoksena jalkapuineen jne. Eli toimenkuvat ovat muuttuneet. Itse hengellinen toiminta on aikojen saatossa ”virallistuneena” samaa matraa toistavana kuivunut sisällyksettömäksi.

  • Ari Niemeläinen

    Totta veljet haastavat! Ennen vanhaan kirkko oli kaiken toiminnan, ei vain hengellisen, keskiössä. Itsestäänselvyytenä se jauhoi ihmisten elämässä, pakollisena sellaisena, halusit tai et. Vuosikymmeniä sitten kirkon rooli muuttui koko kansan ”pakkokirkosta”, se vapautui yhteiskunnallisista velvotteista ja rooleista. Kirkolle jäi osa lasten ja nuorten kasvatustyötä kulttuuriperintönä mm. lastenkerhot, nuortenkerhot ja rippikoulu. Enää rippikoulu täällä periferiassa kerää miltei koko ikäluokan viikoksi riparileireille lystinpitoon ja odottelemaan konfirmaatiopäivän rippilahjoja. Lastenkerhojen suosio vanhanaikaisena alkuhartaus/askartelu/leikki/
    loppuhartaus-mallisena on aikansa elänyt nykylasten ja heidän vanhempiensa maailmassa, se koettanee uskonnon pakkosyttönä. Totta mitä Veikko sanoi, yksi sopimaton kirkon palvelija voi karkottaa monta ihmistä toisten ”harrastusten” pariin. Harrastukseksi hengellisyys ja sen harjoittaminen nykyään kai mielletään? Kallen kommentissa tämä samojen mantrojen toisto monotoonisella äänellä saarnastuolista ja puhujapöntöistä ei nykyihmistä kosketa, hän on tottunut visuaalisiin ja monella tapaa ”viihdyttäviin” puheisiin ja kannanottoihin. Sama kato kuulijoista ja kiinnostuneista on poliitiikan puolella. Kirkon virallista sanomaa ei saa edes arvostella, ainakaan kirkon virkahenkilö. Mitä pitää tehdä, jotta kirkolla on edes jotakin sanottavaa vaikkapa lohdutuksen sanaa hakevalle, siinäpä pulmaa pohdittavaksi uusille valtuutetuille ja virkahenkilöille seurakunnissa.

Jätä kommentti

*