Kirkkoon tuli miehiä rintapielet kilisten

Aloitin seurakuntamestarina vuonna 1990 ja ehdin viettää 6.12 aamupäivät Pieksämäen Vanhassa kirkossa ja sankarihaudoilla lähes neljännesvuosisadan.

Itsenäisyyspäiväni alkoivat lippujen nostoilla seurakunnan eri kiinteistöjen pihoille, viimeisenä nousi lippu kirkon viereen pitkään salkoon saapuessani sinne valmistelemaan jumalanpalvelusta ja puhetilaisuutta seppeltenlaskuseremonioineen. Lukiolaiset tulivat aamulla kahdeksan maissa sytyttämän kynttilät jokaiselle noin 300 sankarihaudalle. Kynttilät sytytettiin kellotapulissa ja sen jälkeen ne vietiin haudoille. Melkein aina oli kova tuuli, räntää tai lunta tuli taivaan täydeltä tai sitten oli melkoinen pakkanen. Harvoin oli kovinkaan suotuinen sää. Sääliksi kävi nuoria, jotka huonosti varustautuneina olivat tulleet suorittamaan kunniatehtäväänsä ilman kunnollisia talvikenkiä, hattua, paksua pomppaa ja kunnon käsineitä tai rukkasia. Mieleeni palasivat heikoissa varusteissa hyiseen talvisotaan lähteneet nuoret miehet, joita sankarihautojen pari ensimmäistä riviä edustavat. Kylmissään lukiolaiset tekivät parhaansa saadakseen hautakynttilät palamaan ja paikoilleen ennenkuin kirkkoväki tuli kansoittamaan kirkonmäkeä.

Usein kynttilät sammuivat jo menomatkalla paikoilleen tai viimeistään haudalla ollessaan. Parin tunnin tehtävä tuulisella ja kylmällä kirkonmäellä jäi taatusti monen nuoren mieleen. Mikä sitten päällimmäisenä, umpijäässä olevat sormet ja varpaat vai seuraavan päivän kunnon räkätauti, vai ikimuistoinen kunniatehtävä jopa vain hieman itseään vanhempien sankarivainajien haudalle laskettujen kynttilöiden muodossa?

90-luvun alussa kirkon etuosaan saapui monta penkkirivillistä veteraaneja ja heidän puolisoitaan. Kolehdin keruuseen heitä tarjoutui useampia, nuorimmat heistä olivat tuolloin vasta noin 65-vuotiaita. Jumalanpalveluksen päätteeksi veteraanit kantoivat arvokkaasti järjestöjensä liput seppeleenlaskuseremonioihin sankarihaudoille.

Miten on nyt juhlavunna 2017? Nuorimmat sodan käyneet ovat yli 90-vuotiaita, viimeisin ikäluokka sotaan joutuneista syntyi v. 1926, kuten oma isänikin. Äiti palveli Karjalassa pikkulottana. Loppu vuodesta syntyneenä isä ei ehtinyt aivan rintamalle, rauha tuli hänen ollessaan Lappeenrannassa matkalla sinne jonnekin. Tuskin montaa veteraania ja heidän mahdollista lotta-puolisoakaan pääsee enää 100-vuotisen Suomen itsenäisyyspäivänä kirkkoon. Lippuja kantavat reserviläiset ja Lotta-perinneyhdistyksen jäsenet. Veteraanijärjestöt muuttuvat ja yhdistyvät luultavimmin varsinaisten jäsenten tullessa tiensä päähän perinneyhdistyksiksi, miten käy jatkossa itsenäisyyspäivän perinteisten juhlallisuuksien?

Lippulinnan asetuttua paikoilleen ja seppeltenlaskun jälkeen sankaripatsaalla on puheen aika. Puheen pitää tänä itsenäisyyspäivänä abiturientti. Se puhe on kuultava. Koskaan ennen ei tuolle paikalle lippulinnan eteen ole kysytty tai kelpuutettu puhumaan nuorta ihmistä.

Puolilta päivin on kaupungilla vanhojen sotilasajoneuvojen paraati, sekin kiinnostaa ja Veturitalleilla järjestetään jonkinlaista oheisohjelmaa. Poleenissa on itsenäisyyspäivän juhla juhlapuvuin ja arvomerkein, illalla SavonSolmussa tanssit. Kaksi viimeistä noista jää tapani mukaan käymättä. Jos kotona laittaisin kaksi kynttilää ikkunalle, eikö siinä olisi juhlaa kerrakseen. Telkkarissa sitten illalla puku- ja mitaliesittelyt linnassa. Vilkaisen illan kuningattaren asun, henkilönhän jo arvaan, mutta miltä hän (he) näyttä(v)ä(t)? Hyvää itsenäisyyspäivää jokaiselle arvosta, sukupuolesta ja mitaleiden määrästä riippumatta!

Jätä kommentti

*