Kiroileva kirkonrotta

Sivuan aihetta Karoliinan Nature Geek-plogissa, jossa otsikkona oli Perkele! 

Aluksi. Kiroilu ja alatyylin sanat ovat paitsi huono tapa, pyrin niillä tehostamaan puhettani ja saamaan aikaan huomiota. Seurakunnassa, entisellä työpaikallani kiroilua (noitumiseksikin kutsuttua) ja eriävän mielipiteen ilmaisua vältettiin viimeiseen asti. Tämä tuntui erityisesti kahden peräkkäisen srk-liitoksen aikoihin, kun erilaisia työkulttuureja sopeuttiin toisiinsa. Kiukkua patoutui. Minäkin, ehkä kaikkien kaveriksikin luonnehdittu työntekijä, annoin tulla joskus harkitsematontakin tekstiä, aiheutin tällä hämminkiä työyhteisössä. Pari muistelusta aikain takaa.

Episodi 1. Elettiin loppiaista ensimmäisen srk-liitoksen jälkeen. Olin ajautunut yhdistyneessä, uudessa srk:ssa tilanteeseen, jossa tein kolmen miehen työt. Yksi suntio oli heitetty talosta ulos, toinen sairauslomalla. Painelin vanhalla Opelillani rallia kolmen paikkakunnan välillä. Joulun seutuun oli huisketta riittänyt, takki alkoi olla tyhjä. Oli satanut reippaasti lunta sitten viime tilaisuuden tässä temppelissä, joten puuhaa riitti. Jäätäkin kertynyt rappusiin, pihamaalle, p…hana, kaljamalla koko kirkonmäki. Hakkasin petkeleellä rappusia puhtaammaksi ja levittelin hiekkaa pitkin pihaa. Hiki tippui mustan virkapuvun helmasta – olin totaalisen poikki.

Takana oli jo messu aamulla pääkirkossa ja pikataivat n:o 1  jäistä kylätietä tänne takana, ajoin pohjat! Täällä sivukylällä oli alkamassa seuraava ehtoollisjumalanpalvelus. Illalla odotti  kolmas kirkonmeininki toisella puolella pitäjää, pikataipaleet 2 ja 3.

Ehdin juuri ja juuri virittelemään ehtoollispikarit alttarikaiteelle, pistämään viinit karahviin pastoria varten, kynttilät ja kukat alttarille. Kiipesin torniin soittamaan kellot, paita ja takki litimärkinä. Portaita alas tullessa huokaisin helpotuksesta, ehdinpäs!

Rouva pastori oli saapunut sakastiin muutamaa minuuttia ennen jumalanpalveluksen alkua. Kanttori lirutteli jotakin bachia alkusoittona omalta parveltaan. Liekö ollut tapana täällä aiemmin, että suntio avusti ehtoollisen jaossa? Ainakin nyt minua pyydettiin. Silloin minulla kärähti päre! Jos kyseessä olisi ollut miespappi, eikä raskaana oleva naispastori, mitä olisin mahtanut sanoa? Muistan tokaisseeni jotakin siihen tapaan, että minut on palkattu tänne suntioksi eikä leipälautastelineeksi, ei käy! Lopuksi luultavasti mumisin harkitsemattomia per..tä ja muita tehosanoja, jotta viestini menisi perille. Pastori jakoi sillä kertaa yksin leipänsä ja viininsä. Ei ollut vielä silloin “dippi-vehkeitä” (intinktiomalja) käytössä.

Episodi 2. Srk:n leirikeskuksesta viiden kilometrin päästä soitettiin, keittiöhenkilökunta käski tuomaan kiireellä puoli litraa kermaa. Tämä tapahtui jälkeen toisen srk-liitoksen. Kerma oli jostakin syystä loppunut ja kiireellä tarvittiin lisää. Joku kolleegoistani olisi ollut jo menossa vauhdilla hätiin, tällainen oli tapana aiemmin työyhteisössä, johon minä olin tullut nyt uutena sotkemaan. Ilmastoinnin huolto-operaatioko lienee ollut srk-mestari/suntiolla kesken, joka tapauksessa jokin tärkeä työvaihe. Saivat emännät minut kimpaantumaan oikein kunnolla. Vastaus pyyntöön oli tyly: Perkele, kermakuskiko sitä nyt ollaan, eikö löydy enää pienempi palkkaista juoksupoikaa? Huom. Suntio oli isäni mielestä pappien juoksupoika, tämä oli hänen kommenttinsa virkaan valintani jälkeen, palasiko nämä sanat tässä tilanteessa mieleeni?

Pohdintaa. Jäin episodi 1:n jälkeen seuraavana päivänä sairauslomalle. Sitä kesti nelisen kuukautta vuosilomineen päivineen. Tultuani seuraavan kerran takaisin työmaalle, joku kysyi ohimennen, kuinka voit – niinpä niin? Kuinka monella työpaikalla kysytään myllerrysten keskellä työkaverin vointia vasta sitten, kun se on jo liian myöhäistä? Pahempiakin esimerkkejä löytyy kuin omani, kaikki eivät palaa sairauslomilta ollenkaan. Olisikohan kirosanakin sanottava ääneen silloin, kun se on oikein tulollaan?

 

 

 

 

Jätä kommentti

*