Kitaran soittaja

Sormenpäissä kihisee ensimmäistä niveltä myöten ja korvissa humisee vieläkin, vuorokautta myöhemmin. Rämpytin kitaraa tunnin saunareissua, paria lyhyttä ruokapaussia  ja muutaman tunnin yötorkkuja lukuunottamatta tuplasti kellon ympäri. Yli 40 vuoden tauko soitannassa vaatii pientä hiomista! Niin olihan siellä meitä muitakin, valemuusikoita.

Muutaman viikon päästä kotikylän kesäpippalo-tansseissa HHB-bändillämme on parin tunnin sessio lavalla. Kukaan meistä ”pelimanneista” ei tee, eikä ole tehnyt musiikkia työkseen, eikä edes vakavasti harrastanutkaan. Kaikilla meillä neljällä soittopelit ovat pölyttyneet komeron nurkissa suurimman osan aikaa ja kaiketi aikanaan niitä on rahan puutteessa ja tilan tarpeessa myytykin. Silloin tällöin vieläkin iskee jokin pieni soittamisen tarve. Ihan tyystin eivät ole soinnut, laulujen sanat ja melodiat mielestä ja muistista hävinneet. Nuotteja siellä ei ole ollutkaan. Ensimmäinen musiikinopettajani oppikoulussa tappoi viimeisenkin kipinän musiikin teorian opiskelulta. Kitaran rämpyttäjät kuuluivat ikääntyneen rouva lehtorin mielestä musiikin kategorioissa sinne alimpaan kastiin, jos sinnekään.

Lapsuusajan kaverimme saivat höynäytettyä meidät ”kerran vielä”-keikalle.

60-luvun lopulla laisellamme bändillä oli kysyntää. Kierrettiin maakunnissa omalla porukalla murkku-ikäisestä lähtien aina opiskelemaan lähtöihin ja inttiin menoihin asti. Lähdettiin tekemään uraa ja elämää, kuka minnekin. Toki joskus tapasimme sattumalta toisiamme, yhteydenpito jäi vähäiseksi. Meistä tuli lekureita, biologeja, yrittäjiä ja joukosta yksi päätyi lopulta suntioksikin, et arvaa kuka? Rumpali, basisti, kitaristi ja urkuri, välillä vaihdettiin instrumenttejakin ja se (tai ne) lauloi, kuka uskalsi.

Olemme kokoontuneet uus-soitannan merkeissä neljästi, muistelleet menneitä lapsuus- ja nuoruusvuosiakin. Keikoilla ”säestelimme” aikanaan silloisia huippusuosittuja artistejakin pilvin pimein. Jukka Kuoppamäki, Ann-Christne, taisi olla Maaritkin ja tietenkin Reetu alias Frederik ja monta muuta. Löytyi meistä sen verran laulunlahjaa pariltakin koltiaiselta, että hommasta jotenkin selvittiin. Tangomarkkinat ja sen sellaiset kisailut ovat olleet minulta ja meiltä saavuttamattomissa, ei ollut hinkuakaan. Taisimme tulla kyllästetyiksi soitannasta ja laulannasta jo nuorena tarpeeksi. Jokin bändi-kisa oli ja meni, menestys jäi saavuttamatta ja kisan tuomari Henrik Otto Donner kehotti poikia vielä treenaamaan, siihenkö lie into uuvahtanut?

Vanha kotisetu vain, Nousevan auringon talo, Satumaa, Hiljainen kylätie, kuulostaako tutuilta, ainakin minun ikäisilleni? Krokodiili-rock, Saku-sammakko, Jos vielä oot vapaa,  hipaseeko yhtään? Ei aika mennyt koskaan palaa kuvannee laulun nimistä parhaiten tilannetta ja soitantaamme.

Vaimo kysyi eilen palattuani väsyneenä ”keikalta” kotiin, että oliko hauskaa, totesin hauskaa olleen ja rankkaa. Mitäpä sitä ei tekisi vanhojen ystävien eteen ja kanssa. En minä vielä sentään ihan nöösi-ukko ole, kun kitara pysyy kourissa vuorokauden ja laulukin raikaa, ainakin jonkin aikaa ja verran. Tavataanko Korkkinoilla?

Kommentit

  • Jone Pekkarinen - muusikko/valokuvataiteilija

    Mukavaa luettavaa Ari

  • Ari Niemeläinen

    Kiitos Jone kommentista! Tiukille otti ja itte keikka vielä tiukemmalle. Paineita riittää, vaikkei uskois. Eläke juoksee joka tapauksessa, menee sitten syteen tai saveen ja kukaan meidän bändiltä tuskin edes ihmeitä odottaa, huru-ukoilta.

Jätä kommentti

*