Kivet kertovat

Retkestäni Hankasalmen kirkonkylälle oli kulunut pari vuosikymmentä. Silloisella polkupyöräreissullani huomasin sattumalta kirkon vieressä sankarihautoja katsellessani v-44 kaatuneiden ja haudattujen joukossa tutun nimen. Hätkähdin!

Vierailin muutama päivä sitten jälleen naapurikunnan kalmistoissa ja saman kiven löytäminen pani tunteeni ja ajatukseni myllertämään. Kivi ja siihen kaiverrettu nimi kertoo erään lääkintä-alikersantin kaatuneen 26.06.1944 Torasjärvellä. Hänen elämänsä sammui kaukana kotoa Karjalan kunnailla. Sinne jäi hänen vihollisen hajalle ampuma ruumiinsakin. Aseveljen pelastamisyritys etulinjan poterosta päättyi rajuun konekiväärituleen ja alikersantin oman hengen menoon. Kotiin paluuseen ja sodan päättymiseen olisi ollut vain kolmisen kuukautta, se oli vähän koko hänen siihen astisesta sodassa oloajastaan. Alikersantti siunattiin tähän sankarihautaan kentälle jääneenä, kaikkensa isänmaalleen antaneena. Sodan päätyttyä hänen piti asettua asumaan perheineen Hankasalmelle. Oli juuri avioiduttu, nuori kaunis nainen, vasta alle 18-vuotias, odotti ensimmäistä  lastaan.

Aamupäivän moottoripyöräreissullani ajelin myös toiselle Hankasalmen, nykyisin käytössä olevalle hautausmaalle. Se on kauempana kylän keskustasta, toisin kuin kirkon vieressä olevat sankarihaudat. Etsin käsiini työntekijän ja kysyin, muistaisiko hän hautakiveä, jossa olisi kolme, isän, äidin ja noin 7-vuotiaan lapsen nimet. Heidät haudattiin tänne joskus vuosina -66 ja -67, sukunimi on …

Pienen miettimisen jälkeen nuori, kohtelias nainen sanoi, että lähdetäänpä katsomaan. Muistaakseni täällä entisellä, kirkkoon kuulumattomien hauta-alueella löytyy sellainen kivi. Alue on toki otettu jo aikaa sitten “normaaliin” käyttöön. Saavuimme kyseisen kiven eteen ja nimet nähdessäni palasin vuosikymmenien taakse, ei niin mukavien muistojen ääreen.

“Tähän kiveen liittyen olen kuullut tarinan, lieneekö totta”, hän sanoi hieman arkaillen. Pyysin kertomaan, olin kiinnostunut tarinasta.

Seuraavana tarina lisättynä muutamilla yksityiskohdilla, mitä minä tapauksesta tiedän.

Perheen isä oli saanut leukemia-diagnoosin, elinaikaa annettiin ehkä muutama kuukausi. Äiti olisi ollut ihmeissään hoitaessaan yksin pienen maatilan työt ja emännyyttä. Perheessä oli kolme lasta, nuorin vasta pikkupoika. Lasten vanhempi serkkupoika tuli auttamaan tilan töissä isän maatessa sairaalassa. Vanhempi talon pojista seilasi jo merillä, ja keskimmäinen, tyttö kävi oppikoulua Hankasalmen kirkolla.

Oli satanut ensimmäisen lumen härmän sinä syksynä. Serkkupoika ihmetteli aamulla, missä olivat täti ja poika? Heitä ei näkynyt, kuulunut huhuiluista huolimatta, olivatko lähteneet isää katsomaan sairaalaan? Tuskin, olisi kai täti kertonut illalla hänelle lähdöstä, jolloin lehmien lypsy ja hoito olisi pitänyt hänen hoitaa ja ei näin aikaisin mitään kyytiäkään kirkolle menisi. Tytär läksi kouluun, oli ruotsinkielen koepäivä.

Nimismies ilmestyi päivällä koululle ja kertoi nuorelle tytölle karun uutisen, äiti ja pikkuveli olivat kuolleet. Heidät oli löydetty maidon jäähdyttämiseen tarkoitetusta kaivosta. Isä kuoli muutaman kuukauden päästä sairaalassa. Oli tapahtunut jotakin käsittämätöntä, jotakin niin väärää, epäreilua.

Näissä kahdessa tarinassa on mielenkiintoinen, yhteinen tekijä, minun veljeni, tarkemmin sanottuna velipuoleni. Äitini odotti häntä viimeisillään miehensä, kaatuneen lääkintä-alikersantin hautajaisissa ja veljeni oli juuri tuo serkkupoika, joka tuli avuksi serkkujeni kotitilalle tuona karmaisevan kohtalokkaana syksynä.

Jos vihollisen konekiväärituli ei olisi tappanut veljeni isää, minuakaan tuskin olisi. Isäni ei olisi ehkä koskaan tavannut äitiäni ja mennyt hänen kanssaan naimisiin. Rohkea mies tämä isäukko, otti vaimokseen naisen, jolla oli ennestään jo kaksi eri sukunimistä pientä lasta, sotaorpo poika ja nuorempi tyttö, mutta tämä onkin jo toisen tarinan aihe.

Kommentit

  • Veikko Kastinen

    Vaikka se tuntuu että kaikesta on kauan, eihän se niin ole.
    Niin monta elämän risteytystä näkyy ja tuntuu meissä.
    Minä olen kovasti ajatellut että minun elämäni on minun elämäni ja siinäkin on elämistä, mutta eihän sekään niin ole.
    Ari, hieno reissu lähihistoriaan. Miehet ja naiset ovat olleet rohkeita.

  • plokkariukki

    Ihmetteletkö Veikko, miksi juuri sinut on laitettu niin monen tueksi ja turvaksi, välillä minua vaivaa sellainen tunne, omalle elämälle ei jää aikaa? Välttämättä ei mene kauan, kun en pysty auttamaan ja tukemaan ketään, joudun itse autettavaki ja tuettavaksi, sekö on sitten omaa elämää?

  • Veikko Kastinen

    En ihmettele, koska en koe olevani tuki ja turva juuri kenellekään. Olen elämän opiskelija vielä 65-vuotiaanakin, eikä valkolakkia näy vieläkään.
    Jos jossakin palaa menen varmasti kiireellä sammuttamaan, koska alkusammutus on kaikken tärkein, jos tuli saa valtaa on jo sammutus vaikeampaa.
    Sama pätee muutenkin ihmisen elämässä, kun sotaroihut pääsee valloilleen silloin ei kirjoittelut paljon auta.
    Ari, minä uskon että sinä pystyt auttamaan ja tukemaan monia ihmisiä, vaikka joskut olisitkin itsekin autettavana, niinkuin me itsekukin olemme jos meidän annetaan elää hyvin vanhoiksi

Jätä kommentti

*