Kivetkin jo nauravat

Seitenkymppisen äijänkö pitäisi näyttää nelikymppiseltä lihaskimpulta, treenata joka päivä kuntosalilla, ehditkö sinä kuntohirmu kunnolla edes päivätirsoja ottamaan kuntoilun lomassa? Eläkeläisnaisenko oltava mallin mitoissa ja kuosissa, näytettävä kropaltaan joltakin Miss-Suomi finalistilta? Ulkonäkökö on elämäsi tarkoitus ja pääasia?

Mistä tällaista ariukin mieleen? Lueskeltuani joutoaikana lehtien otsikoita ja tekstejä. Joku noissa jutuissa pistää minun omanarvontuntoni koetukselle, ikäänkuin me hieman pulskemmassa kunnossa ja raihnaiseksi, joskus nuhjaantuneen näköisiksi käyneet miehet ja naiset, olemmeko vääränlaisia, kokoisia, kuntoisia, arvomme ja arvostuksemme eivät kelpaa nyky yhteiskunnalle eikä jutun aiheeksi, näinkö se menee? ”Uskoisitko 64-vuotiaaksi?” IL:n jutussa 64 v. nainen tempoo leukaa videolla kovempaa kuin minä parhaassa vedossani, kova olin minäkin, kolmekymppisenä. Edellisen tyyppiset otsikot saavat minut melkein repimään pelihousuni, jotka ovat roikkuneet kellarin käytävän naulassa jo 15 vuotta, ylikin, toki olivat joskus kovassakin käytössä. Arvioivatko ihmiset toisiaan nykyään pelkästään ulkoisten ominaisuuksien ja näyttävyyden perusteella vai rahako ja asemasi ratkaisee paikkasi hyväksyttynä joukkoon?

Olen nyt tilanteessa jossa asumisympäristöni muuttunee rajusti. Muutan täältä tutusta ympäristöstä, Savosta ja naapurustosta outoon kaupunkiyhteisöön vieraiden ihmisten ja murrealueen keskelle. Tiedän tai paremminkin luulen tietäväni, uusien naapureiden tekevän ensiarvion minusta ensin auton, vaatetuksen, oudon, savolaisen murteeni ja habitukseni perusteella. En kiellä sortuvani itsekin joskus tällaiseen. Hyväksytäänkö tällaisenaan yhteisöön vai tullaanko minua jopa karttamaan erilaisuuteni vuoksi? Löydänkö omieni lisäksi uudesta kaupungista uusia ystäviä ja joukkoa lainkaan mihin liittyä? Viimeinen kokemukseni kerros- tai rivitaloasumisesta on lähes neljänkymmenen vuoden takaa Kuopiosta. Kuinka mahtaa savolaispojan kotoutuminen pirkanmaalaiseen kaupunkiin sujua ja sujuuko ollenkaan? Perhosia kiertää vatsassa jo pelkästä ajatuksesta. En nääs ole ollenkaan niitä kaikkein hiljaisimpiakaan äänenkäyttössäni ja liikkumisessani. Puheääneni kantaa heikompikuuloisellekin varsin hyvin ja niin auton kuin asunnon ovet menevät kiinni voimalla.

Ennenkuin ariukki on siirtänyt maallisen omaisuutensa ja itsensä pirkanmaalaiseen yhteisöasuntolaan, pakannut sen varastokomeron täyteen vielä hävittämätöntä ja ylimääräistä tavaraa, on minulla monenlaista poisoppimista tavoissani ja käytöksessäni. Uuden opettelua ja omaksumista riittää pukeutumiseni kuin äänenkäyttönikin suhteen mennessäni ihmisten ilmoille. Miten on jos astelen kaupunkimiljöön kävelykadulle reilut parikymmentä vuotta vanhassa, veneen tervauksessa suttaantuneessa ja resoreistaan rispaantuneessa anorakissani, jalassa vanhat armeijan saappat ja pussihousut, päässäni värinsä ajan saatossa hävittänyt halpislippis, niille nauravat kai lähiseudun kivet ja puutkin.

Katsopa profiilikuvaani tarkemmin? Ahvenisen rannan nuotiopaikan kivenjärkäle nauroi jollekin, jutuilleni vai liekö retkeilyasuni herättänyt hilpeyttä? Inhimillistä, kovin inhimillistä on luontokin, kivetkin sen kertovat.

Kommentit

  • Eino J. (maallikkona)

    Jatka toki jutusteluasi myös sieltä Pirkanmaalta käsin. Ja: Onnea uuteen kotiin!

    Monta tuttua on kertynyt myös tuolta Pirkanmaalta, ja vierailen aina mielelläni esim. Tampereella. Aikoinaan kävin useinkin siellä kokouksissa, joskus vain muutenvain.

    Tapanani on ollut ostaa läksiäisiksi, tai tuliaisiksi, sikäläisen leipomon Linkosuon rievä (vaalea leipä, mistä wikipedia kertoo: Rievä syödään perinteisesti uunituoreena voin kanssa. Rievät kuuluvat perinteiseen pirkanmaalaiseen leipomiskulttuuriin.)

  • plokkariukki

    Kiitos Eino kommentistasi! Hurjaa on uuden asunnon etsintä Pirkanmaalta. Muutettaessa isojen varastojen ja komeroiden okt:sta joukkoasuntolaan ja puolta pienempiin neliöihin, tulee vastaan monta muttaa. Asunnon paikkakin askarruttaa, ei saisi olla kovin pitkä matka läheisten luo ja entä sitten ne naapurit? Tuntuu, että on otettava melkein se kiinni ainakin toistaiseksi minkä saa ja pohtii myöhemmin jatkoa. Ajolähtö on tuttu vanhoilta pesäpallopelivuosilta ja taas on sellainen edessä. Iteppä läksit, oma syy, kuka lie näin aikanaan tuumannut?
    Ei kai sitä malta olla jotakin kirjoittelematta siellä kerrostaloluukussakaan ja aikaa varmasti riittää enemmän kuin täällä periferiassa. Kun ja jos tietää edes jonkun näitä jorinoita lukevan, täytynee jatkaa jorinointia.

  • Reiska

    Onnea vaan uuteen kotiin. Ite melkein samanikäinen ja maalla asuvana savoa vääntävänä omakotiasukkina en pystyisi samaan.

    Mutta jatka kirjoittelua. Nämä tulee aina luettua. Niissä kun kerrot tavallisesta arjesta,iloineen ja suruineen.
    Eivät ole poliittisia eivätkä muutenkaan mustamaalaa ketään.
    Kun olet ulospäin suuntautunut,voisit perustaa nettiin oman,onko se tupettaja,vai mikä se on?
    Aiheita varmaan riittäisi,jo tuon ympäristön muutoksen tiimoilta.
    Jotkut sillä saaneet mukavasti lisätienestiä,ja jättäneet jopa työpaikkansa.

  • plokkariukki

    Reiskalle kommentoin että taidan elää uutta nuoruutta, silloin paikkakunnanvaihdot tulivat parin – kolmen vuoden välein ja työpaikat kuin ammatitkin pantiin aina uusiksi. Nyt ammattia ei enää vaihdeta eikä opiskellakaan kuin huvikseen, siis vaihdetaan paikkakuntaa ja asumismuotoa, ainakin seuraavaksi.

Jätä kommentti

*