Koti

Missä on sinun kotisi? Kodilla on varmasti yhtä monta määritelmää mielissämme kuin on meitä ihmisiäkin. Joku tuntee kulloisenkin petipaikkansa kodikseen. Toinen ei löydä kodikseen kokemaa paikkaa koskaan ja mistään. Koti voi olla jollekin se paikka siinä, mihin päänsä kallistaa illalla tai siellä missä nuotionsa sytyttää lämmittääkseen eväsmakkaransa. Joku asettaa reppunsa päänsä aluseksi, viettääkseen yönsä kotoisasti jossakin mieleisessä järvimaisemassa tai ehkä Helsingissä jonkin sillan alla tutussa alkoholistiporukassa, sellainenkin voi jonkin mielestä kai olla koti, vähintäin kortteeri.

37 vuotta sitten ostin vanhan rintamamiestalon kotiseudultani Pieksämäen Naarajärveltä. Ajattelin, nyt olen kotona. Kiersin ennen Naaralle muuttoa kymmenkunta vuotta eri kaupungeissa ja seuduilla pitkin itäistä Suomea lähinnä työn perässä. Hetken kussakin paikassa tuntui, että täällä minä viihdyn ja asun ehkä pidempäänkin, mutta parin kolmen vuoden päästä jokin ajoi liikkeelle. Syyksi etsin uuden työpaikan, toisinaan paremman asunnon, aina löytyi syy lähtöön. Perimmäisenä haluna oli kuitenkin hyvin todennäköisesti löytää se oikea kodiksi tuntemani paikka. Lopulta perheineni muutin Naarajärvelle hankkimaamme rintamamiestaloon. Työpaikat vaihtuivat edelleen lähes neljän vuosikymmenen aikana moneen kertaan yrittäjyydestä seurakunnan suntion virkaan asti ja kaikkea mahdollista siltä väliltä. Tunsin olevani Naarajärvellä kuitenkin aina kotona. Sain asua lähellä Haapakoskea, jonka koen edelleen kotikyläkseni, vaikka en ole asunutkaan siellä kun elämäni 20 ensimmäistä vuotta.

Jokin, tai lähes kaikki on kuitenkin ajan myötä muuttunut kotiseudullakin vai minäkö olen muuttunut? Entinen, se ensimmäinen varsinainen kotini Haapakosken Tiiliruukillakaan ei tunnu enää vanhalta kodilta siellä käydessäni, vaikka sen omistaakin velimies ja hän viettää perheineen siellä kesäkaudet.  Asuimme ennen Tiiliruukille muuttoa tehtaan asunnoissa useammassakin, mutta ne olivat enemmän kortteereita, kuten pytinkien vuokra-asunnoista kylällä oli tapana sanoa.

Kylällä ei asu enää montaa tuttua ja raitti on hiljentynyt vakituisista asukkaista. Kylän metallitehdas on museoitu ja sen ympärillä vaeltavat turistit silmät pyöreinä ihmetellen vanhaa kylä- ja tehdasmiljöötä. Kotikylältäni puuttuvat myös minulle silloin niin tärkeät tehtaan maatilan hevoset ja lehmät talleilta, navetalta ja lähipelloilta, vasikat joenvarren haasta ja tietenkin lapset pytinkien pihoilta leikkimästä. Montaa pytinkiäkään ei ole enää jäljellä. Urheilukenttä kasvaa horsmaa ja heinää vyötärön korkeudelle. Pojat eivät riennä keväällä Kissapurolle särjen ja salakan pyyntiin onkineen, räppänöineen, kun ei ole poikiakaan. Talojen seinistä ja ikkunan pielistä maalit lohkeilevat kortteerien oltua kylmillään vuosikymmenet. Osula, entinen osuuskauppa Seurantalon vieressä on menettänyt asiakkaansa ja asukkaansa vuosia sitten. Jäppisen kaupan ovi ei narahda enää vanhaan malliin miesten tullessa haalareissaan tupakan ostoon, ehtiäkseen taas sorvinsa ääreen tehtaan pillin soidessa ruokatunnin päättymisen merkiksi.

Minä pystytin telttani ja sytytin makkaranlämmitystuleni viikko sitten tänne Nokialle, kerrostalon toiseen kerrokseen. Kahdesti porraskäytävässä olen kuullut lyhyesti ulkomaan kieltä – moro, mitä tarkoittanee? Ei tämä tulipaikka vielä kodilta tunnu. Jos kodista meillä jotakin mainitaan, se tarkoittaa sitä edellistä, siellä Naarajärvellä.

Jätä kommentti

*