Kunnes kuolema ja herra Alzheimer heidät erotti

Olipa kerran eräällä syrjäkylällä järven rannalla, komialla paikalla pieni mökki, sen pihasta aukesi mahtava näkymä peri suomalaiseen kansallismaisemaan. Mökissä tupa ja pari pikkuruista kamaria, ympärillä pieni pellon pläntti ja muutama hehtaari metsää. Lapsia liuta, isovanhempia ja lähisukua eleli mökin nurkissa tarpeen mukaan. Elanto niukkaa, järvestä sai kalaa jos ehti kalalle ja parista lehmän kantturasta lypsettiin maito, elleivät olleet ummessa. Mökissä useita tenavia ja heidän hieman vartuttua  alkoi viikonloppuisin ovesta tupaan vääntäytyä vävy- ja miniäehdokkaitakin.

Joka ikinen kesä tuli juhannus ja kaupunkilaissukulaisilla alkoivat lomat. Periferiassa eivät isännät ja emännät lomia pitäneet, osanneet nuorempana sellaisia kaivatakaan. Alkukesästä kauppa-autolla kerrottiin tarinaa kiärmeistä, jotka palaavat pihoihin säiden lämmettyä. Kesäisin oli harvoin viikkoa tai viikonloppua, ettei pirtin pöydän ympärys kuhissut vähintäin tuplasti porukkaa emännän vastaleivottua leipää mussuttamassa ja muikkukeittoa suihinsa mättämässä. Tuoretta pullaa löytyi kahvipöytään, jos emäntä ehti joskus yöaikaan leipomaan, harvemmin hän apuja askareisiinsa sai, kaupunkilaistyöläisillä ja omilla koululaisillakin oli loma! Ehta emäntä väänsi anivarhain ennen navettaan lähtöään karjalanpiirakoita. Parahiksi piirakoiden valmistumiseen vääntäysi aamukahville virkistävät yöunet viileässä aitassa nukkunut vierasväki, koulunsa päättänyt nuoriso veteli sikeitä pitkälle aamupäivään.

Vierasväki tarttui joskus jopa sahaan ja vasaraan. Tiedä vaikka oman koipensa katkaisisi pikku huppelissa saunoessaan lahon iskettyä ”kesäpaikan” rantalaituriin ja saunan alalauteeseen. Sopivasti vierailuviikkojen sattuessa, edes pottu- tai heinäpellolle joutumista ei tarvinnut pelätä. Lanttumaan harventamista ja kitkemistäkään ei oltu laskettu vieraiden varaan.

Ympärillä olevista suurmetsänomistajien metsistä olivat savotat joskus tiukassa pientilan isännälle ja hevoselle, syynä joko puun huono hinta tai ökyisännät eivät kärsineet sillä erää muuten ”pikkurahan” puutteesta. Mökkiläisten pääasiallinen tulo tuli metsätöistä, kalastuksella ja marjankeruulla hankittiin tarpeellista lisätienestiä.

Hätätilassa hakattiin omaan metsään aukko johon piti istuttaa keväällä taimet. Muutamana seuraavana vuonna riitti heinänpolkemista taimien ympäriltä ja paikkoistutusta, jatkossa risusavottaa. Risusavotta oli siitä ikävä asia, että sitä voi tehdä läpi kesän ja heinänpolkeminenkin sijoittui juhannuksen seutuun, mutta kun lomalaisilla ei ollut sopivia varusteita isännän kysyessä apuja edes muutamaksi tunniksi risukkoon kassaran kanssa. Itikkaa, mäkärää, ampiaisia, paarmoja jopa kyitä metsä suorastaan kuhisi ja kuinka ollakaan, allergiaakin moisille otuksille oli alkanut juuri ilmetä. Aina lomalainen voi oloaan ”mökillä” vähän siirtää ja tulla vaikka muutaman viikon päästä uudelleen ja paremmalla ajalla, jolloin isäntä olisi ehtinyt metsänhoidolliset pikku toimetkin hoitaa.

Jossakin vaiheessa useammankin pikkutilan isäntäväen mitta kituutukseen tiloilla täyttyi. Koneet tekivät pääosin metsätyöt, hevonen ja uuden moottorisahan vasta hankkinut viisikymppinen pientilan isäntä jäi tuloja vaille. Polle myytiin, kantturat teuraaksi ja peltopläntit koivua kasvamaan hirvien syötiksi. Loppuvuosiksi suunnattiin maalikyliin ja tehtaalle palkkatyöhön tai sahalle lautoja mättämään. Ahkerille ja iäkkäämmillekin maaltamuuttajille löytyi työpaikka kaupungista. Kesälomilla ja viikonloppuisin palattiin nyt jo niin rakkaalle omalle kotipaikalle järven rantaan. Sinne palasivat joka kesä myös kesävieraat, sen mallin kun olivat oppineet ja saaneet.

Loma alkoi juhannuksen seutuun hyvin koulutetuilla ja palkatuilla lapsillakin perheineen, kylläpä mummon paistamat karjalanpiirakat maistuivatkin hyvälle, paremmalle kuin ne kaupasta ostetut. Toki tuomisina olivat tutut kahvipaketit. Appiukolle ja anopille tarjottiin lasilliset viiniä jos ehtivät niitä nauttimaan saunan päälle ennen nukahtamistaan. Päivä risusavotassa oli vienyt vanhenevan miehen voimat ja anopin koko päivän kestänyt vieraiden, sekä omien kestitseminen ja kasvimaan kitkeminen oli vaatinut veronsa. Uni yllätti kiikkustuoliin istahtaneen mummon ja ikkunalaudalle unohtui täysinäiseksi jäänyt tyttären tarjoama viinilasi. Vävyt ja tyttäret jatkoivat tissuttelua muiden vieraiden kanssa kuistilla saatuaan lapsoset nukkumaan.

Näin auvoista ja leppoisaa oli elämä nykyisin kansallispuistona olevien metsien kupeessa järven rannalla vielä 80 jopa 90-luvulla, kunnes kuolema ja herra Alzheimer erotti isäntäväen ja kesävieraat vihdoin toisistaan… ja sen pituinen se.

Kommentit

  • seija sanaleikkimökistään

    Siinä sitä on totista tarinaa. Eivät ne kesävierailut, vaikka omien perheitä olivat, helpoimmasta päästä olleet, kiireisenä työaikana.
    Ja se passaamisloukku on nykyäänkin olemassa: Jos kerran järjestää täyden ylläpidon vierailun, se muuttuu saavutetuksi eduksi eli sitten on enää turha töihin pyytää. Vastavuoroisuus ei ole muotia nykyään senkään vertaa.
    Hyvä kirjoitus maalaiselämästä monelta kantilta katsottuna.

  • Eino J. (maallikkona)

    Äidin rakkaus ja Isän ylpeys kaikista lapsistaan on ihmeellinen asia, ja se elinikäinen huolikin.

    Aikoinaan – ja tässä tarinassa – lapset vielä kävivät vanhempiansa tapaamassa. Sitä kun on lukuisia tarinoita siitä, että vanhemmat ja isovanhemmat jäävät lasten vartuttua aivan ypöyksin, vaivaistaloon suorastaan. (Niskavuoren vanhaemäntä tahtoi koota lapsensa turvaan maailmalta … runollisesti kertoen.)

    Kotiin tilalle tai mökille jääneen lapsen kannalta tietenkin, ja ehkäpä joidenkin toisten sisarusten kannalta, saattaa olla mukana näkökulmassa myös lapsena mieleen koettuja eriaroisuuksiakin, sain aina sen isoveljen tai -siskon vanhat lelut / vaatteet, ja nytkin ne sieltä tehtaasta / ruotsista / kaupungista tulevat … näkyy ilmeikkäästi tämän postauksen taustalla. Miniästä / Vävystä pohdiskelet varmaankin joskus toiste?

    Oikein hyvä tarina.

    Niin ja: Työsuojelullisesti tietenkin on muistettava, että moni maalaistyö vaatii osaamista, mitä meillä kaikilla siihen ei ole – vakuutuksiakin – toivottavasti kuitenkin sadun loppu oli onnellinen – vanhemmat, sisarukset ja lapset elivät onnellisina ja hyvillä mielin elämänsä loppuun asti – kukin sillä tavalla, minkä osasivat.

  • plokkariukki

    Me nykyajan ja taajamien vanhemmat pääsemme melko paljon helpommalla verrattuna omien vanhempiemme aikaan ja silloiseen “maalaisidylliin”. Työtuntimäärä ja töiden raskaustaso silloisilla laitteilla ja koneilla tehtynä ja suuri lapsimäärä monessa perheessä huollettavana, lisäksi ehkä omat vanhemmat ja muu vajaa työkykyinen suku oli yhdistelmä jota ihmettelen, miten jaksettiin? Pakko sanoa, ennen oli miehet ja naiset rautaa. Ei tarvinnut lähteä kuntosalille eikä lenkille hikeä repimään ja tuskin pupun ruoalla olisi hengissäkään pysytty. Ei ollut yhden yhtä ruutuakaan tuijotettavana ja vaikka olisi ollutkin, tuskin olisi ehditty takapuolta sohvaan ujuttaa.

  • Eino J. (maallikkona)

    Totta, hyvä aihe!
    entisaikaan oltiin monitaitoisia kun omavaraistaloudessa työkalut, vaatteet, huonekalut, rakennukset, viljely, karjanhoito ym. tehtiin itse.

    Esimerkiksi isäni ukki oli kylän seppä, puuseppä, rakennusmies, viljelijä, joka osasi valmistaa aseita, työkaluja puusta ja metallista, tilauksesta huonekalut ja kalusteet, tehdä ikkunoita ja ovia ja taloja sekä viljellä torppansa. vaimo oli kankuri, emäntä ja lastenhoitaja ym.
    Suurperheiden hyötyjäkin oli: työvoima, ruoan laitto, lapsenvahdit ja pihatöissä käpsehtiminen. Kuluihan siinä ruokaakin kattilallisen sijaan padallinen. Elinikä oli lyhyt nykyiseen verrattuna, elämä oli raskas.

Jätä kommentti

*