Kynttilämeri

En malta olla palaamatta hautausmaalle, koska aikaisemmin sitä sivuava juttuni sai jostakin syystä ”suosion”, johon en osannut ollenkaan varautua.

Pyhäinpäivän uimahallireissulla kävin ostamassa marketista kynttilät läheisten haudoille. Eikö tässä tullutkin kaksi asiaa, jotka eivät taatusti kuuluneet vanhan tavan pyhäinpäivään (pyhäinmiestenpäivään)? Uimahalli ja marketti auki pyhäpäivänä! Niin on ihminen sopeutuvainen, että marssii massan mukana nykypäivässä pistämättä tätä menoa ollenkaan kyseenalaisiksi. Pyhä, mikä pyhäpäivä?

Euron muovikuorikynttilät kiikutettiin iltapimeässä kalmistoon, markkinavoima on saanut minut otteeseen. Hetkeksi häivähtää haudalla mieleen jokin muisto kaukaisuudesta, hymähdän – tavataan taas. Pyhäinpäivänä, jouluaattona, johan se on häväistys ja häppee, jos joku tuttu huomaa, ettei suntion turkale ole muistanut vanhempiaan kynttilällä edes näin välttämättömän muistamisen päivänä. Jotkut olivat tuoneet kynttilät jo ennen minua isän ja äidin rautaristin viereen.

Motiivin, syyn perään minä hieman kyselen. Miksi se kyntteli sinne haudalle pitää jokaisen allakkaan merkityn muistamispäivän kohdalla raahattaman, osanneeko asianomainen sitä enää odotella? Markkinamiehet ja poliitikot keksivät näitä muistamispäiviä allakkaan milloin kellekin ja millekin ihan kynttilän ja lipun kanssa. Eikö olisi tärkeämpää käväistä läheisen luona silloin, kun hänessä vielä henki pihisee, vaikka huonostikin? Ymmärrän minä, ei se juhlaa ole. Kun astut vanhainkodin tai sairaalan ovesta sisään kuulet:

  • Tulit, oon oottanu, kuka tänne joutaa? Kukas sinä olet, tutulta näytät, oletko joku vaipan vaihtaja, ei sitä ole vaihdettukaan? Kuselle haisee koko putka! Kukaan käy ees juttelemassa, nuo akat vaan juoksee eestakaisin. Lääkkeitä, ruokaa ja sitäkään ehdi kunnolla mutustella, kun jo lautasen pois kiikuttavat.
  • Olen sinun vanhin poikasi, kävinhän minä viikko sitten.
  • Ai, poika, kasvanut olet, en tuntenut. Joko läksyt teit, opettaja soitteli, arestissa olit?
  • Eläkkeellä tässä, muutaman vuoden, sairastellut vähän.
  • Noin nuorena, ei ennen joutanu nuorena sairastammaan. Mies sovassa, kaikki yksin hoiettava, penskat, lehmät, voi, voi.

Eikö ne jotenkin tuohon tapaan menneet – viimeiset keskustelut? Joskus oli käynyt Karjalassa pidoissa, piirakoita, sultsinoita, paistiakin olivat tarjonneet. Lopulta päättyi puhe kokonaan – sinun yksinpuheluun. Eräänä aamuna soittivat, oli yöllä nukkunut pois.

Kynttilämeri

Kynttilämeri

 

Kynttilät haudoilla ovat palaneet loppuun. Iltapimeässä oli kaunista katsottavaa – kynttilämeri. Pitänee käydä keräämässä tyhjät hylsyt pois, ennenkuin tulee lunta enemmän. Seuraavan kerran taas jouluaattona montuilla tavataan, jos ei mennä lasten lapsia tapaamaan – etelään.

Kommentit

  • Eino J. (maallikkona)

    Näinhän se menee – laitoin peukun.

    Lapsena muistan, että vanhojen ihmisten kirkonkyläreissulla poikettiin joulunalla haudoilla. Siellä sytytettiin kotoa mukaan otettu kynttilän pätkä. Vanhukset saattoivat tapailla jotain muistovirttä sitä hyräillen ja kertoivat tarinoita edesmenneistä.

    Noista pyhistä hetkistä – retuperälle ollaan menossa!

  • Tuula Kyyrönen

    Olen esittänyt perheelleni toiveen, kun muutan uuteen maailmaan:
    – jättäkää hyvästit avoimen arkun edessä, ei mitään kukkarumbaa
    – siunatkaa
    – muistelkaa ja kiittäkää iloiten elämän lahjasta, pukeutukaa mieluiten valkoiseen

    Polttohaudatkaa, jos mahdollista sirotelkaa tuhkat kotimetsään tai -lampeen
    – sytyttäkää kynttilä, kun kaipaatte ja haluatte muistella

  • Jari Holopainen

    Kiitos kirjoituksesta. Ehkä kynttilä haudalla toimii myös ihmiselon vertauskuvana, joku sinut sytyttää ja joku päivä liekki sammuu.

  • Eino J. (maallikkona)

    Unohdin mainita sen tavanomaisimman kommenttini, että ”oikeilla körttiläisillä” ei liene alkuaan ollut näitä kynttilähommia, että enemmän lienevät tuolta katolilaisuuden puolelta juontuvia – körttiläisyydessä se tuleva maailma on jo muutenkin parempi.

    (Kummeksunkin sinänsä noita tienvarsikukkasia ja kynttelikköjä onnettomuuspaikoilla ja vastaavissa tilanteissa – vaikka eivät ne nyt suoranaisesti haittaakaan, kun surutyötä ovat omaisille, mutta yksityishenkilönä luen ne paljolti tarpeettomiksi ja lähes enemmän ”taikauskon” puolelle – koruttomuus on siis parempi.)

  • Ari Niemeläinen

    Kiitoksia kommenteista, en ole ilmeisesti ajatuksineni aivan yksin. Ymmärrän minä surun ja se olisi hyvä käsitellä aikanaan. Nykypäivänä kuolemasta ja surusta on tehty bisnes ja siitä on tullut kummallisesti yhteisöllistä, niinkuin Eino vinkkaa ja henkilökohtaista surua vieroksutaan. Olen tämän ”kokenut” vierestä niissä sadoissa hautajaisissakin joissa olen työni puolesta ollut vieraana. Omaisensa katsominen vainajana on jo monelle ylipääsemätön asia, tapahtuma. Uutisissa, peleissä ja elokuvissa tulee ”raatoja” pilvin pimein, mutta ne eivät tunnu missään, mutta nehän tapahtuvatkin tarpeeksi kaukana tai ei oikeesti, mutta entä sitten kun osuu tarpeeksi lähelle? Olisiko kuoleman koulu hyväksi?

  • Eino J. (maallikkona)

    Kuopion Tuomiokirkkoseurakunnan rovastin vaalisaarnassa valittu kertoi, että ihmisen tulisi ”kuolla eläessään” – tällöin todellisen lähdön koittaessa tapahtuma luontuisi rauhallisesti (vapaa muistelu).

    Monia eri asioita opetellaan ja johtajia valmennetaan, joten ihmisenä kasvaminen ”kuoleman koulunkin” läpikäyden antaisi valmiuksia kohdata muitakin eri tavalla. No, kuka mitäkin kestää ja mihinkn sitten uskoo …

Jätä kommentti

*