Lapsenko etu?

Futisvanhemmat-ohjelma TV-ykkösellä pani miettimään – miksi? Lätkävanhempia ja muita urheilun koukuttamia vanhempia ja heidän lapsiaan alkavat telkkariohjelmat ja mualima olla täynnään. Onko intohimo johonkin prioriteetti numero yksi? Perheen vapaa-aika ja sen budjetti kuluvat ehkä yhden lapsen harrastuksen parissa ja sen tukemiseen, entäs ne muut lapset? Lapsesta tehdään Litti Litmasta ja toinen haluaa Teemu Selänteeksi, mikä ettei.

Ei ollut kitara isän mieleen, ei punttisalin painot, eikä nyrkkeilyhanskat, kaikkia kokeilin ja paljon muutakin. Elvistä ihailin ja jässiköitä Kailajärven veljeksiä. Ingemar Johansson oli niitä harvoja vaaleaihoisia nyrkkeilijöitä, olisinko halunnut seuraavaksi hanskaavaksi vaaleaksi viikingiksi? Perhana, aika hyvä lentopalloilija olisi tullut, jos Luoja olisi antanut kasvaa vielä parikymmentä senttiä.

Olen joutunut sanomaan lapselleni, ei käy, miten on itsesi kanssa? Neiti 14-v. pyysi noin 25 vuotta sitten rahaa hevosen ostoon. Harrasti ratsastusta ja harrastaa vieläkin, pyydetty summa oli 140000 markkaa. En tiedä, jos olisin ollut nimeltäni Wahlroos tai itse Jorma Ollila, olisin voinut tuollaiset taskurahat tyttärelleni antaakin. En ollut noista äveriäistä kumpikaan, enkä ottanut edes lainaa GP-luokan hevosen ostoa varten. Ehkä parempi niin, neitikin oppi, ettei raha kasva puussa ja sen eteen meidän on tehtävä töitä. Joillakin rahaa vaan oli ja on edelleen, on hevoset ja muut hienot pelit ja vehkeet.

Kysyin nyt menneiden pyhien aikaan toiselta lapseltani, jäikö hän jostakin paitsi, kun en tuputtanut harrastuksiin ja kuskannut treeneihin? Viikonloppu-iltaisin hain kyllä kartsalta autolla, silloin murkku-ikäisenä yhdeltätoista illalla. Joidenkin mielestä liian aikaisin, samalla tuli Kadetti täyteen muitakin kotiin palaajia. Ajattelin, missä lienevät toisten vanhemmat ja mitä tekevät?

Lasten harrasteissa hengessä mukana oleminen on ollut itsellenikin tärkeää. Muutamat tyttären ratsastuskisat lainahevosella kävin katsomassa. Pojat pelasivat golfia, lentistä ja pingistä pihan mustalle muralle ja jäädytettiin siihen luisteluratakin. 90-luvulla innostuttiin laskettelusta ja Lapissa käytiin jonkin kerran mutkamäessä, kun rahat antoivat myöten.

En sano urheilua huonoksi harrastukseksi ollenkaan, mutta harvalle siitä on ammatiksi ainakaan loppuelämäksi. Enempi taitaa olla pettyneitä suuria lupauksia? Vanhempien haukkumia, epäonnistujiksi tuomittuja, väärin kohdeltuja, valmentajien pilaamia melkein olympiaedustajia ja maailmanmestareita. Suuret lupaukset moottoriurheilun parissa ovat jo ihan toinen juttu.

Kunpa urheilussa säilyisi leikki ja lystin pito mahdollisimman pitkään. Urheileminen ja liikkuminen on vanhemmitenkin ihan mukava vastapaino ehkä ikävällekin työnteolle, jopa sen tilalle, jos työtä juuri nyt ei sattuisikaan olemaan tarjolla. Me eläkeläisetkin voimme urheilla! Onko boccia ja kyykän peluu urheilua?

Jätä kommentti

*