Lukiolaiset stressaantuvat

Lähipäivinä yksi koulutukseen liittyvä puheenaihe on lukiolaisten stressaantuminen ja väsyminen. Ihmekö tuo, vuorokaudessa ei ole koulupäivän ja nukkumisen välillä kovinkaan montaa tuntia aikaa vaikkapa läksyjen hoitoon ja/tai rentoutumiseen. Tuosta ajasta ison osan haukkaa somessa roikkuminen ja netin ihmeellinen maailma. Vielä kun siihen lisätään jokin aikaa vievä harrastus, onkin päivä jo liian täysi. Samassa liemessä ovat taatusti ruuhka-aikaa elävät pienten lasten perheet, pitkää työpäivää tekevät aikuiset ja kiireiset eläkeläiset, lukuunottamatta muutamia, joilla ei ole mitään tekemistä, eikä yhtään ainutta (kunnon) harrastusta. Stressi on yhteinen tekijä kohta joka ikiselle suomalaiselle, ja jos myöntää olevansa stressitön, luetaan joukkoon – jonniinjoutavat.

Aikoinaan, kun isä lampun osti 60-luvulla, olin itse tilanteessa jossa piti tehdä valinta kansakoulun/kansalaiskoulun ja oppikoulun välillä. Olisin itse valinnut ensimmäisen vaihtoehdon ja lyhyemmän tien työhön ja ammattiin. Kuitenkin kansakoulun 5-luokalta opettaja höynäytti minut oppikouluun.  Fiksummat pyrkivät, ja pääsivät jo neljänneltä. Oli siis ensin läpäistävä pääsykokeet. Monet lukivat ja harjoittelivat niihin pää punaisena ollessaan vasta hieman toisella kymmenellä ikävuodellaan, herrakoulu oli selkeä tavoite, oliko oma vai vanhempien?

Viisi vuotta kärsin oppikoulun pakkopullasta. En lukenut läksyjä, oli tärkeämpiäkin harrastuksia, muunmuassa ihan toisenlaiset kirjat, musiikki ja urheileminen. Koulunumerot olivat arvostuksissani sijalla – ei niin mitään väliä.

Tulin lukioikään ja taas valinnan paikkaan. Olisin päässyt lukioon, mutta kiinnostukseni ja tavoitteeni olivat jotakin muuta kuin pänttääminen ja akateeminen loppututkinto. Koin olevani enemmän mutteri- ja raikulipoika kuin läksykirjan ääressä nysväävä hikipinko. Lahjanikaan tuskin olisivat riittäneet silloisten opiskelumenetelmien mukaiseen menestymiseen lukiossa ja jatkossa akateemisiin tutkintoihin.

Entä jos olisin valinnut lukion; turha sillä on jälkikäteen itseään vaivata? Moni kaverini, jopa huonommilla numeroilla ja keskiarvolla keskikoulun ajalta, kirjoitti ylioppilaaksi, valmistui aikanaan insinööriksi, lääkäriksi ja moneen hyvin palkattuun ja arvostettuun ammattiin. Olen miettinyt; onnellisemmaksiko he sillä tulivat kuin minä tai me, jotka valitsimme ammattikoulun ja vähemmän korkeamman sivistyksen opinahjon, ehkä pienemmän stressin?

Koulun penkkiä kulutin sitten aikuisiällä, vähäisemmällä stressillä ja omin valinnoin tehtynä, ei pakosta ja turhista unelmista – sitten kun valmistun ja saan maksettua opintolainat.

Olisiko hienompaa olla akateemisesti koulutettu? Työtön arkkitehti, siivoojana työskentelevä maisteri tai mahdollisesti insinöörin koulutuksen saanut suntio? Minä olen ansioillani pieneläkeläinen. Valmistuin aikanaan neljään eri ammattiin olematta päiväkään työtön, opintolainaa en koskaan tarvinnut, mutta ei ole ollut ongelmaa rahojen sijottelun kanssakaan.

Kuolla arvostettuna, monta prenikkaa ja kunnianosoitusta saaneena, toiveissa omassa muistotilaisuudessa ”kuulla” lukuisia puheita aikaansaannoksistaan, on monelle varmasti tavoiteltava asia. Huippuosaajia tarvitaan! Tarvitaan meitä mutteripoikiakin! Loppusijoituspaikka meillä kaikilla on lopulta sama ja arvaat kuka sinutkin sinne vie – suntio, yksi meistä vähäisistä, ilman lukion stressiä ja akateemista koulutusta.

Jätä kommentti

*