Luopumisen tuska

Jotkut ottavat rajustikin kantaa taajamassa kaadettavien tai kaadettujen puiden kohtaloon. Ymmärrän asian vähän samoin kuin kalapaliikin kylille ja kaupunkiin eksyneen karhun tai suden häätämisestä, paapomisesta tai lopettamisesta. Naapurin tai viereisen kaupunginosan iänikuiset puut pitää säilyttää ja suojella niiden aiheuttamista vaaroista ja haitoista huolimatta. Sama pätee isoihin petoelukoihin, jos ne juoksentelevat tarpeeksi kaukana omalta tontilta tai kerrostalon parvekkeelta. Nallet ja susihukkaset ovat kivoja kuvissa ja eläintarhoissa, mutta miten lie aamulla omalla patiolla, kun olet menossa sinne aamukahville?

Entisenä melko isojen kiinteistöjen kunnosta ja huollosta vastaavana ”häirikkönä”, näiden luonnonsuojelijoiden kentässä, näen tilanteet monesti toisin. En muuten kaada enkä kaadata ainuttakaan puuta ihan vaan huvin vuoksi! Vanhetessaan ja ”sairastuttuaan” puu on vaaraksi lähiympäristölle tippuvien, katkeilevien ja repeilevien oksiensa takia ja jopa mahdollisen myrskyn kaataessa sen kiinteistön, miksei ihmisten ja rakkaitten autojemmekin päälle. Kaikki eivät tykkää näin keväisin puista tippuvan pihkan, mahlan, kirvojen jätösten yms. tahriessa kulkupeliemme ikkunat ja konepellit. Vähäinen ei ole sekään ongelma, joka aiheutuu kattorännien, katon rakenteiden ja katteiden kärsiessä lehtien, risujen ja havunneulasten aiheuttamasta riesasta. Tämä saa aikaan sade- ja sulamisvesien tulvimisen ja joutumisen vika reittejä suoraan rakennusten eristeisiin ja seinille.

Tuomi yrittää pärjätä isommalleen

Mistä tässä alun selittelyssä sitten on kohdallani kysymys? Koivukummulla, joka on tilani eli tonttini nimi, on monta vanhaa, valtavaa koivua, joille osalle tuli jo aiemmin kaato eteen ja muutamalle tulossa vielä syksyn mittaan. Suurin näistä vanhuksista on juurestaan toista metriä halkaisijaltaan oleva järkäle. Seutukunnan suurin ja komein koivu! Kahden metsäalan ammattilaisen ja kaupungin puutarhurin mielipiteet, naapurin huoli myrskyn takia puun mahdollisesta kaatumisesta talojemme päälle, eikö siinä tarpeeksi syitä tehdä johtopäätös; on aika luopua tuosta monumentista, joka se todellisuudessa on. Eikö lie sata vuotta paikallaan seissyt. Kaivo sen juurella on tyhjä. Yleensä naapuri saa lahjaksi sen tiputtamat lehdet syksyllä haravoidakseen. Aurinko pilkistää hyvän naapurini pihaan vasta illalla juuri ennen laskeutumistaan. Helteellä vanhuksen varjo antaa kyllä suojaa pahimmalta paahteelta. Puun juurelta ei ole tarvinnut ruohoa leikata reilun kolmenkymmenen vuoden aikana, minkä olemme tässä asuneet. Muutakaan kasvillisuutta koivu ei juuri allaan siedä, imenee viimeisetkin tipat vettä, mitä lähistöltä irti saa.

Seitsemän metriä talon nurkasta se ojentaa oksiaan ja pitää meitä kainalossaan, naapuriin matkaa muutama metri enemmän. Helpoimmasta päästä edessä olevat ”hautajaiset” eivät ole niin teknisesti kuin henkisestikään. Veikkaan loppukesästä jonniinmoista kansainvaellusta tonttini kulmilla, kun nostolava-auto työntyy pihaan ja moottorisaha alkaa soimaan. Hellapuuta on tiedossa tästä yhdestä ainoasta jätistä lähes kymmenen mottia, enemmän tai vähemmän lahoa.

Surutyö on alkanut! Kaikella on aikansa auringon alla, eikö näin sanota paksussa, mustassa kirjassakin?

 

Jätä kommentti

*