Luvattu maa, omaisuuskansalleko?

Tuulan Heijastin-blogi tarinoineen ja kuvineen Israelin Tel Avivista palautti mieleeni lähes 30 vuoden takaisen lennon samaiselle Ben Gurion-lentokentälle. Tämäkö oli se luvattu maa Herran omaisuuskansalle? Näin meidän monen tuntemassa isossa kirjassa, Raamatussa  sanotaan ja niin se myös tälle sotaisalle Aabrahamin jälkeläiskansalle silloin joskus Vanhan Testamentin mukaan annettiin.

Finnairin huolto- ja rotaatiolennolla vuonna -88 tunnelmani olivat hieman toisenlaiset kuin tänä päivänä Israeliin tulevien toiviomatkalaisten ja muiden turistien sinne saapuessa.

Olin menossa ”hiutaleena” noin sadan kilometrin päässä pohjoisessa olevan rajan taakse maahan nimeltä Libanon. Osa porukastamme läksi hieman idemmäksi Golanin kukkuloille, ei oikein kenenkään maalle. Hieman aiemmin tämä mainitsemani omaisuuskansa oli pistänyt pirstaleiksi tiet, kylät ja kaupungit rajalta pohjoiseen aina Beirutiin saakka. Kyllä niitä teitä maastoautoilla ja YK-busseillakin ajettiin, vauhti vaan ei päätä huimannut. Joskus saattoi miina räjähtää tienposkessa, ketä varten lie asentaneet ja ketkä, kuka niistä selvän otti.

Ehkä turvasin, ehkä en?

Ehkä turvasin, ehkä en?

Minulle tuli heti koneesta laskeuduttuani sellainen olo, että en ollut erityisen tervetullut tähän maahan ja niille seuduille. Olin muukalainen, joka sotkeutuu toisten asioihin. Siellä vietetyn vajaan vuoden aikana tämä tunne ei minusta poistunut. Varsinkin Israelin puolella kun ylläni oli YK-asu UN-tunnuksin, tunsin olevani tarkkailun alla ja joskus vihamielistenkin katseiden kohteena. UN-rekisterikilvin varustetut autommekin joutuivat rötöstelyjen ja ilkivaltatekojen kohteeksi melko usein lomaillessamme Israelin puolella. Sotilashenkilöstöä kohdatessani erityisesti koin tämän ikävän tunteen ei-toivottuna henkilönä. Olen pohtinut syytä tähän.

Ovatko sionistit tunteneet koko ajan YK:n olevan vain tiellä heidän pyrkimyksilleen ottaa ja saada aikaiseksi haluamansa oma maa sellaisin rajoin kuin he itse haluavat? Olin osa tuota YK:ta, pieni pala sitä. Ilman UN-tunnuksia ja sotisopaa liikkuessani Israelissa tilanne oli heti hieman toinen, olin turisti joka toi rahaa maahan.

Nyt Suomessa kipuillaan noilta alueilta, sieltä rajan takaa tulleiden ihmisten ja heidän mukanaan tulleen pakolais-ongelman kanssa. Mieleeni tulee usein toimialueellamme kohtaamani sadat pienet lapset sekä vanhukset. Lapsetkin olivat lyhyen elämänsä aikana nähneet ja kokeneet jo monet kauheudet ja valitettavasti tulevat kohtaamaan jatkossakin. Siviilit katsoivat ja suhtautuivat meihin muukalaisiin erilailla kuin sotilaat. Sotilaista ei koskaan tiennyt, kuka on kenenkin puolella, oltiinpa sitten operatiivisissa tai humanitäärisissä tehtävissä. Siviilit olivat silloinkin miltei poikkeuksetta inhimillisiä ihmisiä. Kun ase on kainalossa ollaan valloittajia, tappajia ehkä puolustajia, kuka tietää? Näinkö minutkin tulkittiin silloin, minullakin oli ase toimialueella? Olinko luvatta jonkun toisen omalla maalla, kenen luvalla ja millä mandaatilla?

Tämä oli nyt yhden ikääntyvän entisen rt-miehen (nobelistin!) pohdiskelua elämänmenosta siellä ja täällä. Kumpi parempi, pohtiako vai ei, vai antaako olla?

 

 

Kommentit

  • Arto Davidsson

    Jos niin kuin rehellisesti katsotaan UN.n toimia kriisialueilla arvosana on välttävä. (FinnBatt hyvä+)Melko suppean tunnepitoinen / yksipuolinen maailmankatsomus ja tieto alueen historiasta ja siellä vaikuttavista (-neista) toimijoista tuntuu tällä käivärällä olevan.
    Olinhan siellä minäkin. Otin ihmiset ihmisinä, uskontoon ja rotuun katsomatta, tasapuolisesti, puolta valitsematta, niin kuin YK-rauhanturvaajan kuuluukin.
    ps. muistitko mainita ketkä niitä tienvarsipommeja asetteli? (hezbollah ehkä?) Entä em. terroristijärjestön ”urheat” taisteljat asettelemassa raskkrh.ta paikallisen kylän ja rt-tukikohdan väliin ym.ym.ym.

  • Ari Niemeläinen

    Kiitos Arto kun kommentoit postaustani! Jälkikäteen luettuani siitä saattoi saada käsityksen, että vain israelilaiset olisivat olleet YK-väelle ”vihamielisiä”, niinhän ei tietenkään ollut. Rajan molemmin puolin näitä ”vinoonkatsojia” piisasi ja ne miinatkin olivat todellakin muiden kuin Israelin armeijan asettamia. Puhdasta ja reilua peli ei Libanonissa joka tapauksessa ollut ja YK:n toimetkaan eivät menneet ihan putkeen silloin, eikä tänäkään päivänä alueella, tämä on minun käsitykseni. Tappelevia ryhmittymiä Libseissä oli jo keskenään noin Uudenmaan läänin kokoisella pläntillä muistaakseni parikymmentä. Yhteisenä vihollisena heillä taisi kuitenkin olla israelilaiset ja heidän tukemat joukkonsa. Mainitsemasi Hesbollahkin taisi ampui Katjuskoja rajan pinnasta Israelin puolelle ja sieltä rajan tuntumasta (oliko DFF?) vastattiin kyllä takaisin ihan isän kädestä. Kai se vaan on todettava, että sodassa kaikki keinot ovat sallittuja. ”Tälle käivärälle” jäi sellainen olo keikasta alhaalle, että jos ei ihan turhaa työtä YK kaikkineen tehnyt, niin ainakin itse turhauduin toimiin siellä melko perusteellisesti. Olen edelleen sitä mieltä, että ulkopuolisten puuttuminen toisen valtion sisäiseen kähinään on väärin ja ennenkaikkea sen kähinän aseistaminen ja rahoittaminen, olipa kyseessä sitten kohdevaltiona Libanon, Syyria, Israel tai mikä tahansa muu. Humanitäärisen avun vielä jotenkin ymmärrän, mutta sekin pitkässä juoksussa vain pitkittää näitä sotia. Monta asiaa jäi kirjoituksessani huomioimatta ja näkökulmani on vain yhden, perustason rauhanturvaajan näkemys pieneltä osin tuosta ikuisesti sodan vaivaamasta maailman kolkasta.

  • - kertaa yk-sotilaana

    No olen lähi-idässä palvellut yk-joukoissa neljä kertaa. libseis kahdesti ja golanilla kahdesti ja voinpa kertoa että ei lomilla ikinä probleemeja kuljin sitten yksin tai kavereiden kanssa. Eka reissu v.83 ja neljäs reissu v.92. Kummallista että jotkut pärjää vaan paremmin. ;)

Kommentointi on suljettu.