Mies ja ase

Joku sanoisi tylsäksi touhuksi, kun ei malttaisi millään olla hiljaa ja paikallaan niin pitkää aikaa; yksi näkökulma tuokin, riippuu istujasta ja istumisen tarkoituksesta.

Tarvoin kuuden maissa lauantai aamuna suon yli passipaikalleni. Hengityksen tasaannuttua ja vartin verran havaintoja tehtyäni, huomasin vajaan sadan metrin päässä kököttämässä toisenkin erämiehen. Samalla asialla oltiin.

Retuperän Rampo teeripassissa

Iloksemme on todettu riistakantojen olevan monin paikoin pienessä kasvussa. Kahdella muutaman tunnin reissulla, jotka olen ase kädessäni (olallani) seuramme mailla käyskennellyt, tasan neljä teertä olen nähnyt, en muuta riistaa. Ehkä hieman toista kymmentä laukausta on korviini kantautunut. Väittäisin, ettei sitä reppuun pantavaa sittenkään liiaksi ole, joten malttia toivoisin jokaiselta metsästäjältä.

Metsästyksen tarpeellisuutta arvuutellaan monelta taholta. Kuinkahan moni näistä meitä sormella osoittavista on joskus itse käynyt erällä ja tuntee metsästyksen myönteiset puolet? Onko harrastusta, jonka piirissä ei esiintyisi väärinkäytöksiä ja kouhkaajia, jotka pilaavat koko harrastajakunnan maineen?

Me metsästäjät kannamme asetta ja jokaisen aseluvan omistajan on oltava tietoinen myös vaaratekijöistä liittyen toimintaamme. Kieltämättä muutamat metsästäjät ovat varustukseltaan kuin sotaan menossa. On aseita puoliautomaatti- ja pumppuhaulikosta isolinssiseen kiikaripyssyyn, jolla saalis “otetaan” vähintäin kolmesta sadasta metristä. Patruunavyötä on pitkin poikin kuin Rambolla konsanaan. Koiria voi olla useita ökymaasturin takatila turvoksissa ja sähköisiä vempeleitä puhelimista koiratutkiin ja navigaattoreihin, ainut mikä ehkä puuttuu, on itsestään maaliin ohjaava ohjussetti, jolla viimeistään saaliin tulo varmistettaisiin. Kunpa vielä muistaisi seuran tai luvan salliman kiintiön!

Sitten olemme me metsään menijät, joille saalis on toisarvoinen tekijä. Seuran vuosikiintiö ei täyttyisi, vaikka laskettaisiin yhteen kymmenen viimeisen vuoden saalis. Ukkometso saa nousta rymisten ilmaan haulikkoa olalta ottamatta. Teeri tai kaksi pesueestaan syksyssään vie tuskin kantaa sukupuuton partaalle, mutta tarkkakätinen mies tai nainen valovoimaisen kiikaripyssyn takana pakkasaamuna voi olla useamman linnun surma. Omaa kivääriäni en ole metsään kantanut sitten viimeisen teeren sillä ammuttuani joskus kaksikymmentä vuotta sitten, liian helppoako vai mikä? Kaapissa on pysynyt ja taitaa pysyäkin. Latvalinnun ampumisessa ei aina voi varmuudella tietää minne asti kuula lentää.

Kaveria lainatakseni: Metsälle lähden niin kauan kun tuppi heiluu ja sehän ei aina ole minusta itsestäni kiinni.

 

Jätä kommentti

*