Miesten koulu

70-luvun alussa ei armeijaan meno pelottanut kunnon pettämisen takia. Intin käynti oli pojille itsestäänselvyys. Pieni haksahdus hakupapereiden kanssa sai aikaan sen, että ne myöhästyivät ja viestin erikoisjoukko-osaston sijaan minut sijoitettiin Rissalaan, Karjalan Lennostoon esikuntakomppaniaan, siellä palveli paljon muunmuassa B-kuntoisuusluokiteltuja varusmiehiä. Opiskelukaverini menivät pääasiassa Tikkakoskelle viestikoulutukseen, olinhan vastavalmistunut Radio ja TV-asentaja. Sain armeijan lääkintäaliupseerin koulutuksen, se on ollut monesti hyödyksi myöhemminkin.

Sivari-sanaa ei tainnut olla vielä tuolloin olemassakaan ja maitojunalla palanneita katsottiin pienellä kylällä kakkosluokan kansalaisina.

Olihan se palvelus välillä menoa Rissalan lentokentän maastossa, mutta kun kuntoa oli, homma pääasiassa vaan nauratti. Pari poikaa palasi kotiin “kasvamaan” heti aluksi, näin meille kerrottiin. Ryhmyrit pitivät simputuksesta alokasaikana huolen. Herrat korpraalit olivat pahimmat. Simputus loppui meidän tuvan kohdalla siihen, kun erään “korpin” homma meni liian pitkälle ja eihän tarvinnut kuin kerran sanoa, että tulepa vastaan lomilla kaupungilla, niin katsotaan kuka viimeksi nauraa.

Uskomattomilta tuntuvat kuntokuulumiset tänään varusmiesten ja -naisten kohdalla ja näkyi se taannoin telkkarissa pyörineessä naisten varusmiespalveluksesta kertoneessa dokumentissakin. Osa nuoresta väestä harjoituttaa vain istumalihaksia ja viettää liiaksi ruutuaikaa? Lukiolaiset ovat loppuunväsyneitä, tekisi mieli sanoa per…le, niskasta kiinni ja tytöt ja pojat ajoissa nukkumaan, aamulla hyvissä ajoin ylös, ruutuaikaa max. kaksi tuntia/ päivä, ulkoilua ja urheilua tilalle.

Lähtö viimeiseltä lomalta klo 5 aamulla Pieksämäen asemalle

V-72 astuessani harmaisiin, olivat yöunet jääneet monesti muutamaan tuntiin. Päivät töissä, alkuilta pelitreeneissä, illat ja yöt keikoilla kapakoissa ja lavoilla, vielä päälle pelit ja soittotreenit. Ei juuri Peyton Placet ja Bonanzat ehtineet kiinnostaa; muuta ruutua ei siihen aikaan telkkarin lisäksi ollutkaan ja puhelin oli aina johdon päässä – kotona.

Minulle ehdotettiin pariin otteeseen armeijan loppuaikana sotilasuraa, ei silloin kiinnostanut. Ylensivät kessuksi vastoin kaikkia odotuksiani ennen kotiutusta. Kansainvälinen työ alkoi kiinnostaa myöhemmin, armeijan kiitettävän palveluksen ansiosta pääsin viestialan kriisinhallintatehtäviin Lähi-Itään. Työnhaussa on edelleen hyvin suoritetusta palveluksesta hyötyä, liittyi työ sitten mille alalle tahansa. Armeijan johtajakoulutusta arvostettanee edelleen yhtenä parhaimmista.

Junalla matkustaessani tapaan siellä nuoria varusmiehiä ja -naisia lomavarusteissaan, hyvät kamppeet, eivät enää harmaat ja sarkaiset, näyttäisi tämän päivän inttiläisillä olevan. Ylpeänä kantavat joukko-osastojensa tunnuksia ja arvomerkkejä. Luulen armeijan edelleen olevan monelle nuorelle mieheksi, jopa naiseksi kasvamisen koulu, se opettaa käskyjen kuulemisen ja kuuntelemisen tarkoituksen, säännöt suojelevat elämää enemmän kuin tuhoavat. Armeijassa myös annetaan ja otetaan vastuuta. Uskon järjen olevan enemmän tänä päivänä kasarmeilla käytössä kuin mitä menneinä vuosikymmeninä ja simputus taitaa olla menneen talven lumia; siihenkään ei kuollut, tavallaan sekin vahvisti.

 

Kommentit

  • Niinnoeekäkun

    Totta turiset. Olen miettinyt että onkohan nykyarmeijassa “perunateatteria” kuten -70 luvulla. Kun nykynuorista kaikki ei osaa kuoria perunoita.
    Ennen oli miehet rautaa. Noilta ajoilta joka sukupolvi heikkenee edelliseen verrattuna.
    Ja kun ne väittää että sitten elävät pitempään vielä.

Jätä kommentti

*