Erilaiset tee se itse-testit ja oirekyselyt netissä houkuttelevat kokeilemaan, niitä löytyy joka lähtöön. Tein itselleni ADHD-oirekyselyn. Minulla on ollut koko ikäni vaikeuksia keskittyä asioihin jotka eivät minua kiinnosta. Lyhytpinnaisuutta on ja teen joskus hyvin äkkinäisiä päätöksiä. Levottomat jalat ja kädet, paikallaan pysyminen tuottaa vaikeuksia. Jatkuva puhumiseni on kanssaihmisille rasittavaa, myös itselleni. Olen yliaktiivinen, ulospäin suuntautuvaksi minua kai voi syystä sanoa. Syvempien ihmissuhteiden luominen on vaikeaa, mutta esimerkiksi kaveriverkoston ja erilaisten harrastuspiirien luominen käy sen sijaan helposti. Oikeita ystäviä minulla on vähän, en sano ettei ollenkaan. Olen välillä huono kuuntelija ja tuputan omia ajatuksiani ja ohjeita toisille, vaikkei niitä pyydettäisikään.

Tiettyjen tunteiden hillitseminen on vaikeaa. Katsoessani tunneluetteloa, väittäisin minulta lähes puuttuvan niistä monia. Empatia, nolous, pelko, vaivaantuneisuus, muunmuassa tällaisia löytyy luettelosta, joita en itsessäni kunnolla tunnista. Syyllisyys, huolestuneisuus, turhautuneisuus ovat ehkä tutuimpia minulle. Suuttumus, ennen minulle tuntematon asia on tullut liiankin tutuksi. Vedän porot nokkaan milloin mistäkin.

Tee se itse-testit voivat johtaa aivan väärään ”diagnoosiin”, joten jätän tekemäni oirekyselyn lopputuloksen analysoinnin tekemättä, mutta huolestuin joka tapauksessa. Minun käyttäytymisessäni, sanomisissani ja tölväisyissäni on joskus jotakin pielessä. Usein sanoa töksäytän asioita, joita en ehdi tai ole harkinnut tarkemmin lainkaan ennen sanomisiani ja niistä ei hyvää seuraa.

Kuoroharjoituksissa joku lauluveljistä sanoi minulle, että mahdatkohan sinä olla ADHD. Olen ymmärtänyt täällä Pirkanmaalla ja Hämeen puolessa ihmisten keskinäisen kommunikoinnin olevan erilaista kuin Savossa ja vitsitkin tuntuvat olevan joskus vähissä.

Ensin kuorokaverin toteamuksen pistin pirkanmaalaiseksi huumoriksi minua, savolaissielua kohtaan, mutta jälkeenpäin ajatellen asiassa voi olla vinha peräkin.

Kotikylällämme meidän poikien keskuudessa kielenkäyttömme oli välillä suorastaan hervotonta. Otimme mallia kylän tietyiltä miesporukoilta ja isoilta pojilta, koskaan ei voinut ollut varma puhuttiinko asiasta niiden oikeilla nimillä ja totta, vastuu tarinoiden ja puheen ymmärtämisestä kuului tosiaankin kuulijalle ja se hämmensi joskus kovastikin nuorta kuulijaa. Minusta taisi tulla hyvä mallioppija?

Olen monesti miettinyt, onko minun perimässäni hyviäkin ominaisuuksia. Edellä kerrottuja huononoiksi kokemiani ja malliopittuja juttuja minusta ainakin löytyy? Onko huomionhakuisuus ja jopa ilkeämielisyys synnynnäistä? Olen lähes koko ikäni esiintynyt melko paljon, mutta koskaan en ole päässyt ramppikuumeesta eroon. Kuinka iso merkitys ympäristön vaikutuksella on, missä olen nuoruuteni elänyt ja millaisten ihmisten seurassa ja jopa ohjauksessa. Perheessä vallinnut puhe- ja tapakultturi lienee yksi merkittävimmistä vaikuttajista, mutta helposti nuori omaksuu myös päinvastaista puhetapaa ja käytöstä, lähipiirin hyvistä opeista huolimatta. Voihan minulla olla jokin sairaus tai muu häiriö joka aiheuttaa ongelmia. Asustaapa minussa mikä tahansa syy itseänikin harmittavaan häiriökäyttäytymiseen, parempaan pyrin. Ei kaikkien kanssa tarvitse ystävä olla, mutta toimeentulemiseen kaikkien kanssa pyrin. t. ariukki