Minä tein sen!

Kämäräisen Sanna kirjoitti eilisen aamun Savon Sanomissa kolumnissaan huippu-urheilijan elämästä, jossa joutuu joskus häviämäänkin. Näin se elämässä menee ja usein tappio seuraa tappiota vaikka kuinka yrittäisi.

Olin nuorena suorastaan himourheilija. Erityisen hyvä en ollut missään lajissa. Monet lajit kiinnostivat, yleisurheilu, palloilut, voimistelu, voimailu jne, jne. Nautin kilpailemisesta. Harvoin pääsin palkinnoille kuin korkeintaan kotikylän ”stadionilla” tai pikku turnauksissa lentopallossa.

Urheilun lisäksi kiinnostivat musiikki, tytöt, lukeminen, kalastus, metsästys, luonto kaikkineen. Mistä sen kaiken ajan tekemisiini löysinkään? Kotona oli ainainen remontti käynnissä nuoruusvuosina ja sekin vei aikansa. Koulun käynnistä ja läksyjen lukemisesta minä lintsasin, opiskelu alkoi kiinnostaa vasta aikuisena.

Urheilusta opin häviämisen taidon. Yksi tärkeimmistä asioista elämässä on oppia huomaamaan ja hyväksymään olevansa joskus huono, kykenemätön, alisuoriutuja, jaksamaton ja että olen valinnut väärän” lajin”, ehkä toisin kuin mitä psykologit ja konsultit väittävätkin. Valitsinko alun perin väärän ammatin? Laiskuuttaniko? Sain huonoa palkkaa. Työ ei kiinnostanut tippaakaan. Aina uudestaan ja uudestaan vääriä valintoja. Minä olen opiskellut kaikkiaan neljään eri ammattiin. Olenko epäonnistuja – en? Olen oppinut ja tehnyt paljon asioita ja töitä joista toiset vain uneksivat, eivät uskalla edes yrittää jotakin uutta, erilaista.

Ikäännyttyä jää toiseksi yhä useammin, jopa jonon häntäpäähän, valitaan viimeisenä pesäpallojoukkueeseen koulun pihalla kuin ennen vanhaan naapurin Aimo. Aika puree kroppaan ja osaamisen taitoon. Aina löytyy parempia. Toisilla on käytössään paremmat voimat, terveys ja olosuhteet joilla pärjäävät.

Intohimo elämään ja tekemiseen on minulla säilynyt vastuksista huolimatta. Uudet asiat kiinnostavat vanhojen lisäksi. Kitara soi ja laulu raikaa, kalassa ja metsällä rynttyän, urheiluunkin on aikaa, nyt pelaan ja hyppään lasten lasten kanssa. Tavoitteet vain ovat muuttuneet urheilussa kuin elämässäkin. Tekee parhaansa ja kohtuudella, muistaen rajoitteensa ja kuntonsa.

Oma poika voitti minut ensimmäisen kerran pöytätenniksessä 12-vuotiaana, vaikka olin joskus lajin piirinmestari. Yllättävän aikaisin joutuu huomaamaan lasten olevan nohevampia monessa asiassa. 7-vuotias, kouluun lähtöä tekevä lapsen lapseni voitti minut jätkän sakissa kun en ollut tarkkana ja taatusti en hävinnyt tahallani. 4-vuotias pojan poika lyö golfpalloa reikään yhtä tarkasti kuin ukkinsa.

Voitto, pärjääminen ja sijoittuminen ei ole enää pääasia, tärkeintä on olla jäämättä makaamaan sohvalle ja telkkarin ääreen. Paras palkinto suorituksesta on usein todeta: vaikkei ihan putkeen mennytkään, minä tein sen.

Jätä kommentti

*