Mitäkö mietin?

70 vuotta täytettyäni mietin yhä useammin, olenko minä enää millään tavoin tarpeellinen ja hyödyksi kenellekään? Olenko vain riesa ja kivi yhteiskunnan kengänpohjalla, samoin läheistenkin kiireisessä elämässä? Kulutan sosiaali- ja terveydenhuollon rahoja ja resursseja joka kuukausi enemmän ja enemmän.

Olen tientukkona liikenteessä työtätekevien kiireisten, tehokkaiden ja nuorempien painaessa kalliine hybridi- ja sähköautoineen työstä ja harrastuksista toiseen. Kaupassa kuhnailen jaloissa terhakoiden isien ja äitien kerätessä ostoskärryihinsä välttämättömiä hyödykkeitä perheelleen ruuhka-aikana. Pitääkö minun ängetä juuri samaan aikaan markettiin päiväunieni jälkeen ja jonot kassoille ovat näin entistä pidempiä. Tuotanko lisähuolta läheisilleni jatkuvalla sairastelulla ja avunpyynnöilläni?

Maksoin eläkemaksuja ja veroja koko työssäoloaikani reilut 40 vuotta. Suurimman osan yhteiskunnalle maksamistani rahoista lienen kuitenkin kuluttanut jo aikaa sitten. Nyt aiheuttanen sekä kunnalle että valtiolle pelkästään menoja. Pienehkön eläkkeeni koen kuitenkin ansainneeni omalla työnteollani, maksan veroja valtion ja kunnan pussiin nykyisellään hyvin vähän.

Hyvällä omallatunnolla sanon maksaneeni hankkimistani tuloista joka pennistä ja eurosta rehellisesti veroni. Kitisemättä, tekemättä pimeää tai harmaata rahaa olen kantanut kykyjeni mukaan korteni yhteiskunnan kekoon niillä eväillä jotka olen Luojaltani saanut. Pienehköistä palkoistani ja yritysteni tuloista kertyneet verot ovat hyvin vaatimattomat isotuloisten veronmaksajien tuloutusten rinnalla. Kiitos saamistani nykypalveluista kuuluukin rehellisille, veronsa maksaville suurtuloisille.

Lähiaikoina ovat ihmetyttäneet suuresti rahat, joita maksettiin vaikkapa joillekin artisteille ja yrittäjille koronan aiheuttamien tulonmenetysten takia. Heidän ansionsa ovat olleet kuitenkin mediatietojen mukaan jopa satoja tuhansia euroja näinä pandemiavuosinakin. Omalla kohdallani tuollaiset tulot olivat silloin työaikanakin vain unelmia. Isojen, hurjia tuloksia takovien yritysten yritystuetkin ihmetyttävät. Onko vain niin, että kun on tarpeeksi härski ja hyvä pyytämään, ilmaista rahaa saa? Veropakolaiset muuttavat vielä ulkomaille pienen tai verottoman elämisen perään. Onko ahneudella mitään rajaa?

Mitä minulla on antaa yhteiskunnalle vastapalveluna saamistani ”ilmaisista” palveluista? Kulutan ja ostan pienellä panoksellani lähipalveluita ja hyödykkeitä. Palvelukseni ovat nyt harrastukseni ja sitä kautta tuottamani asiat. Jospa joku nauttii kuoromme laulannasta konserteissa, itsenäisyyspäivän ja jouluaaton jumalanpalveluksessa. Kiinnostaako jotakuta joutoaikana kunnostamani vanha moottoripyörä ja pappamopo? Kala- ja eräkaverin minusta saa, kun pyytää ja vinkkejä jaan mielelläni vuosikymmenien kokemuksella moniin harrastuksiin liittyen.

Parasta mitä saatan ajatella tekeväni, on olla kaverina ja ilontuottajana pelatessa lastenlasten kanssa lautapelejä jonakin arkipäivänä koulun jälkeen, kun iskä ja äiskä ovat töissä pitkälle iltaan ja yksin tai kaksin kotona olisi orpoa olla. Meillä on nyt onni asua lähellä näitä meille tärkeitä pieniä ihmisiä. Niin kauan kun he tarvitsevat minua mummin kanssa ja vielä kykenemme olemaan avuksi ja iloksi koen tämän olevan minun ja meidän tärkein tehtävämme myös tälle yhteiskunnalle. Miksikö tällaisia pohdiskelen, sitä sietää kysyä?

t. ariukki