Sairastan tautia nimeltä mökkihöperyys, hieman se jo hellittää, olosuhteiden pakosta. Kotikylällämme kyseinen tauti lisääntyi 60-luvulla räjähdyksen omaisesti. Ennen tuota ajankohtaa vain rikkailla tiedettiin olevan kesämökkejä. Ei tuolloin puhuttu vapaa-ajan eikä kakkos-asunnoista. Mökkejä väsättiin kovalevystä, vanhoista laudoista, jopa pahvisessa hökötyksessä olen joskus kalareissulla yötä viettänyt, mökiksi sitäkin kutsuttiin.

Tuli aika, jolloin alettiin purkaa ja tuhota jotakin minulle nyt jälkikäteen arvokkaaksi ja säilytettäväksi kokemaani kotikylä Haapakosken miljöötä. Vanhat tehtaan asunnot; isoja pytinkejä, joku pienempi yhden asunnon mökki joukossa; näihin iski purkajien sorkkarauta ja saha. Talot  päätyivät osin polttopuiksi, hyvin säilyneet hirsirunkoiset talot, monet rakennettu jopa vuosisata aiemmin, purettiin nätisti ja ladottiin myöhemmin muunneltuina seutukunnan järvien rannoille aloittamaan uusi elämä – kesämökkeinä. Itsekin olin purkamassa erästä taloa, vanhainpytingiksi sanottua. Toivoin, jospa isä rakentaisi meillekin kesämökin. Mitä vielä, meillä oli remonttia tarpeeksi ennen sotia rakennetussa omakotitalon rötiskössä, jota tuunattiin joka kesä aina kotoa muuttoon asti 70-luvun alkupuolelle.

Kipinä kesämökistä kuitenkin eli. Sellaisen lopulta sain 70–80-luvun vaiheessa nykyisen Etelä-Konneveden kansallispuiston sydämestä. Rannan savusaunoineen ja ikiaikaisine hirsiseinineen mökki oli erä- ja kalamiehen unelma. Sitä kunnostelin ja pidin tukikohtanani kolmen vuosikymmenen ajan. Monien vaiheiden jälkeen siitä luovuin ja hommasin uudemman mökin lähempää ja parempien kulkuyhteyksien päästä Suonenjoelta.

Aluksi ensimmäisellä mökillä oli mukana koko perhe ja myöhemmin Suonteen rannalla vielä vaimo. Lapset asuvat kaukana omine lapsineen ja mökin käyttöaste on vähentynyt huikeasti. Mökki on nykymallin mukaan jotakin muuta kuin mökki. Varustelutason pitää vastata vähintäin omakotitalon luokkaa ennen kuin se nuorempaa väkeä kiinnostaa. Aika on muuttunut, nuorempi väki ei enää mökillä kalasta, metsästä. Siellä pitää netin toimia ja satellittikanavat näkyä telkkarista. Ulkohuussi on kauhistus itikoineen. Nurmikot leikkaa ulkopuolinen mökkitalkkari ja veneessä, jos sellainen on, pitää olla vähintäin 100-heppainen kone takalaudassa, pitää ehtiä kiireellä jonnekin rantaravintolaan drinksuille. Puulämmitteinen rantasauna kantovesineen on historian havinaa menneiltä vuosikymmeniltä.

Heinäkuussa on jälkikasvulla kesäloma. Arvaappa odotanko, jos sittenkin edes yhtenä päivänä ehtisivät mummin mökille käymään ja ukki pääsisi pienten kanssa ongelle lähimmän ahvenheinikon kupeeseen, mustalla puuveneellä, sillä mistä tarttuu sormenpäähän vähän hyvän hajuista tervaa. Viimekesänä kerran oltiin ja tilaus on jätetty sisään onkikavereista tällekin kesälle, aina kannatta toivoa! Toivon varassa jaksaa elää, vaikka joka paikkaan kolottaa, veden ja saunapuiden kantaminen vie joka kerta pidemmän ajan. Aikaa meillä eläkeläisillä on, mistä sitä saisi tälle nuoremmalle väelle?