Vaimon kanssa meillä on lähimetsässä salainen lenkkipolku, käyttää sitä joku koiranjuoksuttajakin. Koskaan häntä tai heitä emme ole polullamme kohdanneet, vain isot, saappaan ja tassun jäljet kertovat vieraasta kulkijasta. Polku kiemurtelee upeassa, vanhassa, muutaman hehtaarin ikikuusikossa valtatien takana aivan asuintaajamamme vieressä. Puuvanhuksista osa on kuivunut tai kuivamassa pystyyn. Maassa makaa myrskyjen kaatamia, vanhuuteen kuolleita  sammaloituneita ja kääpien koristamia valtavia runkoja.

 

 

 

 

 

Ikävä kyllä, syksyn kynnyksellä polkumme varteen ilmestyi punaisia nauhoja. Kohta rujo metsäkoneen ajoura halkaisi satumetsämme tavalla, joka olisi saanut jäädä tapahtumatta. Onneksi vain ajoura! Aukko, se on siellä muutaman sadan metrin päässä taempana. Tunnelma polullamme kärsii melkoisesti nykyajan raapiessa meidän metsäämme.

 

 

 

 

 

Muutama viikko sitten alkoi kuuluakin kummia. Astellessamme havunneulasten peittämää polkuamme, sen sivulta jonkin matkan päästä kantautui ajoittain naputusta. Hakkasiko joku nauloja täällä metsässä?

Muutamana päivänä kuuntelimme merkillistä ääntä ja yritimme keksiä selitystä menemättä kuitenkaan sen aiheuttajaa katsomaan. Tikkako? Ihminenkö puuhaa jotakin metsämme reunalla?

Paikallistimme äänen tiettyyn paikkaan. Kerran taas lenkillä ollessamme, kun siellä oli aivan hiljaista – uteliaisuus voitti. Hipsimme karhunsammal ääntä vaimentaen jalkojemme alla, puhumatta, kohti salaperäisen naputuksen lähdepaikkaa. Tarkkaan katseltuamme ja etsittyämme, mitä täällä on tapahtunut ja kuka touhunnut, löytyi syy naputukseen. Ilmeisesti pojan vesselit olivat rakentaneet ”mörskän” kuusikon reunaan. Nenän korkeudelle puun runkoihin oli naulattuna pienoinen lava. Eihän se meidän mörskämme veroinen ollut, mutta… Ei ole vielä kokonaan tekemisen into pojilta hävinnyt, peli- ja tietokoneet eivät ole kaikkea tarmoa käsillä tekemisestä vienyt.

Palasivat mieleen vuosikymmenien takaiset touhut kotikylämme Haapakosken metsissä. Meilläkin, silloisilla vintiöillä, oli näitä mörskiksi kutsuttuja rakennelmia siellä sun täällä, useitakin. Oli vaatimattomia, vähän tuon poikain lavan tapaisia. Korkealle isoihin puihin rakennettiin Tarzanin innoittamana bungaloveja ja liaanit roikkuivat sieltä alas, sademetsän jättipuista. Maahan kaivettiin sota-ajan korsuja muistuttavia jopa kaminalla varustettuja majoja. Eivät olleet 50-60-luvun vaihteessa ipadit ja konsolipelit kilpailemassa lasten vapaa-ajasta, leikit ja puuhastelut olivat pääasiassa ulkona telkkuamista. Telkkari tuli tupaan vasta muutaman vuoden kuluttua. Oli siellä kotikylän metsissä hieman kauempana aikamiestenkin rakentamia ”mörskiä”, mutta niissä olikin ihan toinen meininki. Ehkäpä niistä  joskus toiste.