Mummo ja ukki

Haluatko kutsuttavan itseäsi kunnianimellä mummo tai ukki? Jos ette muut, niin minä ainakin olen ukki, ariukki! Ovatko ukki ja mummo vanhojen ihmisten nimikkeitä? Monet ikäiseni, jopa ikääntyneemmätkin haluavat näyttää ja kuulostaa joltakin muulta kuin vanhalta, he ovatkin – senioreita?  Toki nuorekkaita, pakkelilla peitettyjä naisihmisiä oli ennenvanhaankin, ”mummoja” hienoissa turkiksissaan, polttivat tupakkaakin pitkän pillin läpi, muttei meidän kylällämme sellaisia ollut, piippumummot olivat ihan eri juttu.

Mummo, ukki ja minä Sillankorvassa, simpsettikamppeissa

Samalla kylällä asuttiin. Sillankorvassa isän puolen ukki ja mummo, vielä mummon äitikin, vanha mummo. Mummoilla oli huivit päässään, esiliina mekon edessä ja tossut jalassa. Ukki pukeutui sarkatakkiin, pussihousuihin, kumiteräsaappaisiin ja lippahattuun, talvella sillä oli karvareuhka päässä ja rukkaset kädessään. En muista mummon istuneen koskaan mitään tekemättömänä, vaikka hän elikin reilusti yli 90-vuotiaaksi. Jos hän istui, jonkinlainen käsityö oli aina tekeillä. Kutomapuut olivat hänen ahkerassa käytössään melkein loppuun asti, matto tai raanu, jyske kuului ulos asti. Telkkarikin hänellä viimeiset parikymmentä vuotta oli, mutta tuskin sitä juurikaan katsoi, joskus ehkä kuunteli.

Ukkini kuoli alle 60-vuotiaana minun ollessa 8v. Hän oli sodat käynyt mies, ne olivat jälkensä jättäneet. Ukilla ja mummollakin oli minulle ja muille lapsenlapsille aina aikaa, jos ei muuten, niin meidät otettiin mukaan puuhastelemaan. Keijun, ukin nimikko-tamman kyydissä oli aina tilaa, olipa sen perässä sitten reki, kärrit tai vaikka hienot, 4-pyöräiset kuomuvaunut, joilla haettiin tehtaan herroja rautatieasemalta. Ukki oli hevosmies ja liekö ollut jonkin sortin tallimestarikin tehtaan hevostalleilla. 50-luvulla tehtaan kaikki ajot ajettiin lähes kymmenellä hevosella, ensimmäinen traktori tuli muistaakseni vasta ukin kuoleman jälkeen.

Ukki myös kengitti hevosia. Ainut ikävä muisto ukista on jäänyt pienen pojan mieleen juuri hevosen kengittämisestä. Sillä kertaa homma ei sujunut toivotulla tavalla ja humma vikuroi kaviota vuollessa. Tavalliset käskyt ja rauhoittaminen ei mennyt perille, ukki hermostui ja löi hevosta vasaralla lautaselle, se tuntui minusta tosi pahalle. Ukkikin säikähti, kun huomasi minun nähneen tapauksen. Viinaakin ukki kai joskus maisteli, mutta me penskat emme sitä tienneet tai huomanneet, hän oli meidän paras ukki.

Palataanpa tähän päivään. Monellako isovanhemmalla lapsenlapset edes asuvat samalla paikkakunnalla? Ehdimmekö omilta menoiltamme heidän kanssaan touhuta vaikka asuisivatkin? Onko telkkari, eläkeläismenot tai jooga tärkeämpi kuin jälkikasvun kanssa oleminen? Asuvatko mummi ja ukki eri osoitteissakin ja montako heitä kaikkiaan onkaan, onko ainuttakaan?

Annetaan me isovanhemmat rakkaillemme hyviä muistikuva itsestämme, omalla tavallamme. Taitaa olla niin, että aika entinen ei koskaan enää palaa; miten moni sitä kaipaakaan? Minä, ariukki ainakin – joskus. Mummola Sillankorvassa Haapakoskella oli paras paikka! Sekin talo purettiin jo vuosikymmenet sitten, on sentään tuo kuva sieltä!

 

 

 

Kommentit

  • Mustamies

    Mustamies on niitä sota-ajan lapsia.

    Ukki ja Mummi olivat minulle isä ja äiti, minusta piettiin hyvää huolta, kun oikea äiti oli rintamalla sotilaita hoitamassa.
    Ukki ja Mummi olivat lapsena minulle tärkeimmät henkilöt, heistä jäi hyvät muistot, joita ei voi kukaan viedä minulta koskaan pois.

  • Ari Niemeläinen

    Tais olla niin sota-aikaan kuin meillä hieman sodan jälkeen syntyneilläkin, että hoitopaikka/ koti oli juuri isovanhempien luona. Omat vanhemmat olivat minullakin melkein aina töissä. Tuohon aikaan usein asuttiin isovanhempien tai muiden sukulaisten kanssa yhteistaloudessakin. Lyhyempiä aikoja minulla ja veljelläni vahteina olivat sitten naapurin mummot ja papat. Päiväkodit ja -kerhot olivat valovuosien päässä ainakin täällä periferiassa. Suku oli yhtä kuin perhe, siinä oli hyvät kuin joskus huonotkin puolensa.

Jätä kommentti

*