Olen hyvilläni koronatilanteen parantumisesta. Musiikin esittäjät ovat päässeet estradeille vihdoin pitkän piinan jälkeen. Mekin pidimme oman bändimme kanssa harjoituksen Karttulassa kaverin mökillä, vaikkei keikoista ole hajuakaan. Mieskuorommekin on päässyt treenaamaan kevään konsertteihin. Isän neuvot aikanaan purivat ja ammatilliset haaveet muusikon urasta jäivät toteuttamatta. Pitihän minusta tulla lentopalloilijakin jossakin vaiheessa, mutta tämä pituus (175 sm)? Kaveripiiristäni ainoastaan Vepsän (Vepsäläinen) Kari teki musiikista itselleen lopulta pienen harkinta-ajan jälkeen ammatin. Taitaa nykyään leipä olla vielä tiukemmassa muusikoilla kuin silloin aikanaan, harva saanee tehdä täyspäiväisesti tänään musiikkityötä ja leipänsä sillä ansaita. Hieno harrastus musiikki on, vaikka silloinen lyseon musiikin opettajamme tappoikin meistä kitaran rämpyttäjistä enimmän innon musiikin teorian opiskeluun, kun emme suostuneet viulu- ja pianotunneille, harmi sinänsä.
Merkillistä kyllä, niillä taidoilla jotka kantapään kautta opimme keskenämme, pääsimme kiertämään lähiseudun tanssipaikkoja ja ravintoloita yllin kyllin ja jopa tienaamaan hieman rahaa koululaisen ja tehtaan työläisen pojan tyhjään rahapussiin. Aika moni silloinen tunnettu artisti sai meidät taustayhtyeekseen parempien bändien puutteessa. Jukka Kuoppamäki, Ann-Cristine, Frederik ja ketä kaikkia heitä olikaan. Huipulla ollessaan 60 – 70-lukujen vaihteessa he joutuivat kärsimään korvakuulolta soittavan poikabändin korvia vihlovista taustasoinneista. Nuoteista meillä ei juuri hajua ollut, eikä ole vieläkään. Eipä sitä kummoista voinut vaatia 17 – 18 vuotiaitten teinien soitannasta, joille musiikkiopisto ja pianotunnit olisivat olleet pelkkää ajan tuhlausta muun hauskanpidon riesaksi.
Olen jonkin verran seurannut tämän päivän laulukilpailuja telkkarista, muunmuassa Voice of Finlandia. Hienoja laulusuorituksia saa kuulla tuon tuostaan huippu orkesteri taustalla ja kai niitä lauluja on harjoiteltukin. Me emme harjoitelleet silloin solistin kanssa, suoraan vaan stagelle ja homma pyörimään. Sävellaji sovittiin ennen biisiä ja kaveri vetäisi introt ja välisoitot uruilla korvakuulolta ja joillakin artisteilla oli mukanaan laulujen sanat ja päällä jopa soinnut. Ei sen ajan kosketinsoittimissa ollut sitä trans-nappulaa, josta saa sävellajin muutettua oikeaksi. Ei edes joka ukolle omaa paperia. Siinä urkurin takana koko poppoo puolipimeällä lavalla, olihan se menoa, huh, huh. Enää en taitaisi uskaltaa? Vahvistimet ja lauluvehkeet olivat mallia ”omatekemä”, vain soittimet ja yksi mikrofoni olivat tehdastekoisia ja taisi olla yksi kitaravahvistin, PA-laitteista ei oltu kuultukaan.
Kun olen kuunnellut telkussa tuomareiden kehuja nuorille solisteille; kaikki ovat loistavia ja lahjakkaita, tulevaisuus mahtava musiikin parissa. Näinköhän on, montako Voice ja Idols-voittajaakaan on alalta ammatin itselleen saanut? Olisiko syytä kuitenkin kuulla isän ja äidin neuvoja, hanki itsellesi oikea ammatti, ainakin ensin. Ovatko someajan nykyvanhemmat niin kovasti julkisuuden ja maineen perään ja vielä konstilla millä hyvänsä? Olen hyvilläni, että oman pojan musiikkiharrastus on säilynyt, niin kohta jo keski-ikään ehtineenä, mutta miten olisi ollut sen Metallican ja Apulannan musiikin kanssa opetellut kitarasoundit ja riffit nyt perheellisenä? Taitaa kuitenkin tuo IT-ala olla paremmin leivän syrjässä pitävä, vaikkei helppoa ole sielläkään.
Pientä ohjausta olen molempien lapsieni kohdalla tainnut harjoittaa, mutta itse ovat saaneet ammattinsa ja opiskelualansa valita. Helppoa ei ole missään työssä tänä päivänä ja itsensä saa pistää päivittäin täysillä likoon. Nuoret tarvitsevat tukea ja kannustusta, epäonnistuakin saa, silloin viimeistään meitä vanhempia ja isovanhempia tarvitaankin. t. ariukki
